Siirry pääsisältöön

illalla ennen nukahtamista

se on pelottava elokuva


Aatonaattona me katsotaan yhdessä telkkarista Charles Dickens:in Joulutarinaa, elokuvaa saiturin jouluyön painajaisesta. Tarinan kolmannessa osassa saituri Ebenezer Scrooge kohtaa tulevaisuutensa, kuoleman yksin ja ihmiset jotka ovat lähinnä ehkä helpottuneita kylmäsydämisen ilkimyksen poismenosta. Ebenezer putoaa unessaan omaan hautaansa, jonka pohjalla on miehelle tarkoitettu arkku.

lenkillä me törmättiin maaoravaan


Vähän myöhemmin mulla on kainalossa kuumeinen nuorimies. Mä selailen päivän uutisia tabletilla ja mies virittelee mun kanssa keskustelua; ”Äiti!” – Mmmm...niin, mitä? ”Miksi se Scrooge putos sinne vampyyrin kotiin? – Eiku rakas, se oli hauta-arkku. Meidät kaikki laitetaan sellaiseen sitten kun me kuollaan. ”Miksi?” – No kun se on tapana ja kaikki kuolleet laitetaan arkkuun. ”Laitetaanko meidät sit kans maan alle?” Tässä vaiheessa sen pienen kuumeisen pojan äänessä on hillittyä kauhua ja rivien välistä on helppo kuulla ne lausumattomat sanat siitä miten hän ei ainakaan halua tulla haudatuksi maahan, ei edes kuolleena.

Martta jouluisessa metsässä


Ennen kun vastaan asetellen sanani tarkasti, ehdin yhden silmänräpäuksen ajan katsomaan tilannetta ja sen tietynlaista korniutta ulkoa käsin... Tässä me ollaan – äiti ja poika – keskustelemassa hautaustavoista illalla ennen nukahtamista.

Meillä on aina ollut tapana puhua asioista totuudenmukaisesti. Toki lapsen tasolla, mutta silti totuudenmukaisesti. Tämä sääntö on pätenyt niin uuden elämän luomiseen, maailman pahuuteen kuin nyt tässä keskustelussa kuolemaan.

kirkossa aattona rivillinen suomalaisia


Keskustelun edetessä, se matkaa kirjaimellisesti erilaisiin hautaustapoihin ja jos se maan alle laittaminen herätti pienessä pojassa pientä kauhua ei krematoinnin mahdollisuus tainnut kuulostaa juuri sen paremmalta; ”Siis poltetaan? Ihan oikeesti poltetaan? Siis tuhkaksi? Niin kuin nuotiossa puut?” – Joo, poltetaan tuhkaksi. Mutta kun on kuollut, se ei satu. ”Ootko varma ettei se satu?” – Olen ihan varma. Kun ihminen tai eläin kuolee, ei enää satu.



Tiedän jo seuraavan kysymyksen ennen kuin se pieni kuumeinen poika saa sen ulos suustaan: ”Äiti, kun sä kuolet haluatko sä arkkuun maan alle, vai poltetaanko sut tuhkaksi?” Sen pienen pojan äänessä on edelleen valtaisa hämmennys sekoitettuna johonkin kauhun ja ällötyksen sekaiseen...  Tässä kohdassa joku muu ehkä vaihtaisi jo puheenaihetta, saattaisi todeta ettei näistä sovi puhua, tai ettei asia ole ajankohtainen. Mä ajattelen että vanhemmuuden mukana tulee myös vastuu rehellisyydestä ja siitä että kykenee kohtaamaan lapsen myös silloin kun lapsen kysymykset saattavat aikuisen alueelle joka usein koetaan epämukavaksi, sopimattomaksi tai sellaiseksi että se on parempi sivuuttaa.

Vastaan siis lapselleni. Vastaan parhaan kykyni mukaan. Kerron että minä haluan tulla poltetuksi. Haluan että minut tuhkataan, ja haluan että ne tuhkat sirotellaan tänne pohjoisen Tyynen Valtameren rantaan, sinne missä on aina yhtä kaunista ja ihanaa, jotta saan aina olla siellä teidän kaikkien kanssa, jotta aina kun sinä ja sisaresi tulevat sinne perheineen, voitte ajatella että löydätte minut sieltä. Löydätte minut hiekasta ja tuulesta ja suolaisen meren tuoksusta.



Hetken on ihan hiljaista ja sitten pieni ääni vastaa pimeydestä; ”Äiti? Se kuulostaa kauniilta! Oletko varma ettei se polttaminen satu?” – Olen. ”Lupaatko ettet kuole ihan vielä?” – Rakas. Vasta sitten joskus kun te kaikki olette jo aikuisia. Vasta sitten... Toivottavasti.


Pieni kuumeinen poika sulkee silmänsä ja nukahtaa mun kainaloon herätäkseen jouluaattoaamuun täynnä joulun riemua.


Kommentit

  1. Kovin tutun kuuloista keskustelua. Meillä lapset oli mukana kun haettiin ukin uurna; ja katsottiin tuhkaa ja kerrottiin että juu, tässä on ukin tuhkat. Tuhkat vietiin yhdessä mereen auringon laskiessa. Ja aina kun käydään hautausmaalla lapset toteaa että he ei sitten halua tänne, pimeään maahan vaan mereen. Nyt ikää lapsilla 4 ja 5 vuotta, ukin kuollessa olivat 1 ja 3... Ja mä aina kerron ettei äiti vielä lähde mihinkään, on vielä hommat kesken tässä maailmassa.

    Meillä kanssa paljon puhuttiin kuolemasta, varsinkin kun uurna oli jonkun aikaa takan päällä. Hulluja keskusteluja; minkä väriseksi mullaksi ruumis muuttuu haudassa ja minne kaikkialle meri voi viedä tuhkan (katsottiin kartasta ja tutkittiin merivirtoja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä pää kylmänä vaan ja mukaan keskusteluun :)

      Poista
  2. Täällä mietitään kanssa välillä näitä kuolema asioita. Viimeisimpänä että tuleva vauva voi kuolla jos syntyy liian aikaisin. Itse antoi tämän vaihtarin kun mietti mitä tapahtuu jos syntyisi jo nytten... Kun on niin kova kaipuu milloin sisko tulee ja ollaan mittanauhalla ja erikokoisilla tavroilla mittailtu paljonko vielä pitää kasvaa että on valmis. Ei oo aina helppoa ei.

    / Älskling

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä taannoin M kirjoitti opettajalleen tarinan meidän perheestä; meillä on neljä lasta, joista yksi on kuollut ja sit meillä on kolme koiraa; yksi joka kuoli, toinen joka puri O:ta ja nyt Martta... Jäin miettimään kaikkia niitä tarinoita joita opettajan eteen laitetaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän