Siirry pääsisältöön

luento oppimisesta


Istun koulun ruokalassa muutaman kymmenen muun vanhemman kanssa. Kuuntelen luentoa lukemaan oppimisesta ja vanhemman roolista tässä prosessissa. Se on hyvä luento. Puhumassa on lukiopettaja, O:n ope ja toinen Kindereitten opettaja, nainen joka on opettanut 22 vuotta. Ne vertaa lukemaan oppimista puhumaan- tai kävelemään oppimiseen, ja vanhempi opettaja Anna kysyy kuinka moni meistä vanhemmista sanoi lapselle kun se kaatui, että ei noin, kävele paremmin... kävele tasaisemmin tai kävele hitaampaa, kovempaa, suorempaa? Ei kukaan, ja silti lapsen opetellessa lukemaan on kiusaus korjata lapsen suoritusta valtava. Sanoma on selkeä; ”älä korjaa, vaan anna lapsen olla tutkimusmatkailijana lukemisen maailmassa...”

Se on hyvä luento. Se erottelee vanhemman ja opettajan tehtävän. Opettaja opettaa, vanhempi kannustaa. Se on hyvä luento. Se etenee lukemista tukeviin peleihin ja eri tasoisiin kirjoihin. Se ruotii kustantajien kirjaluokitukset ja saa meidät vanhemmat nauramaan niille, se kertoo minkälainen kirja on oikeasti hyvä lukemaanopettelevalle, miten sellaisen tunnistaa ja mistä sen löytää.

Se on hyvä luento. Se kertoo että meidän alakoulussa lukijat erotellaan lukemisen tason mukaan, tasoja on 22. Se kertoo että vaikka lapsi keskimäärin oppii lukemaan 5 vuotiaana on se keskimääräinen ihan yhtä keskimääräistä kuin mikä tahansa muukin keskiarvo... harva meistä on keskiverto; ”normaali”. Ne etenee niihin 22:een lukemisen tasoon. K on A tai B, se lukee jo kirjoja kuvista ja ulkomuistista ja ymmärtää että sanoilla ja kuvalla on yhteys, ne kertoo saman asian. K varmasti lukee vuoden loppuun mennessä.

Jossakin vaiheessa illan luentoa mä huomaan että mua itkettää. Muut kysyy kysymyksiä ja hörähtelee nauramaan. Mä yritän kätkeytyä takin kauluksen taakse kyyneleitten valuessa pitkin poskia. Esitän etten itke. O:n opettaja huomaa ja hymyilee rohkaisevasti. Vastaan hymyyn kyynelten lävitse ja yritän olla itkemättä ääneen. Oikeastaan en edes tiedä miksi mua itkettää, miksi tää on niin iso asia vaikka järjellä tiedän että se oppii kyllä. Se oppii kyllä aikanaan. Oppihan se puhumaankin, ja kävelemään, ja syömään ja... oppi se, vaikka niihin tarvittiin puheterapeuttia, fysioterapeuttia ja toimintaterapeuttia. Kyllä se oppii, ihan varmasti oppii ja silti mua itkettää. Olenko kateellinen?



Lukiopettaja puhuu kuinka lukiryhmäläisiä testataan seitsemän päivän välein. Niitä testataan seitsemän päivän välein, jotta lukiopetusta kohdistetaan varmasti jokaiselle lapselle juuri siihen tarpeeseen mikä lapsella on. Lukiopettaja sanoo että se pystyy kertomaan jokaisesta lukiryhmäläisestä ihan tarkkaan minkä kirjaimen, äänteen, äänneyhdistelmän tai sanan osan kanssa sen oppilailla on vaikeuksia. Onko se sanan ensimmäinen vai viimeinen kirjain? Onko se sanan keskellä oleva kirjain tai kirjaimet? Onko se joku tai jotkut tietyt kirjaimet.

Kun luento päättyy O:n opettaja kävelee mun luokse ja halaa tiukasti. Mä tyrskähdän uuteen kyynelten virtaan. Se lupaa että asiat järjestyy kyllä. Mä tiedän että monet sen oppilaista kirjoittaa jo ja se kertoo mulle ylpeänä että mun lapsi on viimeinkin alkanut käyttämään ihan oikeita kirjaimia, vaikka satunnaisessa järjestyksessäkin kertoakseen kuvaan liittyvän tarinan. Me ollaan yhdessä ylpeitä. Se kertoo että se on nyt oppinut tunnistamaan numerot yhdestä kolmeen ja me ollaan ylpeitä. Se muistuttaa mulle että vaikka pojan edistys on niin hidasta että se tuskin on huomattavaa. Vaikka se ei lukutasolla yllä vielä edes A:han on se kuitenkin edistynyt tänä syksynä ja edistyminen on tärkeintä, ei tehty matka.



Helena kirjoittaa blogissaan siitä miten tärkeäksi hän kokee sen että lapsista kasvaa myös suomalaisia. Huokaan hiljaa ja salaa... Ehkä säälinkin vähän itseäni. Mun tavoite on se että näistä kasvaa edes lukevia ja kirjoittavia ja puhuvia, sama se millä kielellä, kunhan edes jollakin. Kyllä ne suomalaisia on ilman kieltäkin tai kielipuolina. Kyllä niissä silti virtaa suomalainen veri. Kyllä ne silti syö pullaa ja pannaria. Ne rakastaa pinaattilettuja yhtä rajusti kuin inhoavat makaronilaatikkoa. Ne pukee ylpeydellä päälleen suomalaisia vaatteita, syö muumiastoista ja esittelee suomalaiset muumit muillekin. Kieltä niillä ei ole. Tuskin tuleekaan. Alan päästä sen surun ylitse. Ajattelen ettei niistä voiskaan kasvaa sellaisia suomalisia kuin Suomessa kasvaa. Niistä kasvaa eritavalla suomalaisia. Amerikansuomalaisia.


Katsotaan sitä suomalaisuutta tässä rinnalla. Yksi kerrallaan ja lomittain. Se on ihan hyvä näin. Opetellaan ensin tätä yhtä kieltä, sen verran että saadaan eväät enemmälle. Oli se sitten tänä vuonna, ensi vuonna tai myöhemmin. O:n ope lupaa mulle palaverin lukiopen kanssa vielä ennen koulun päättymistä. Mun pienin poika, se joka ei ole vielä koskaan tainnut olla missään ensimmäinen. Se joka on vielkä tosi pieni viisivuotiaaksi.


Kommentit

  1. Hieno, avoin ja koskettava kirjoitus! Kiitos tästä ja tsemppiä haasteiden keskelle!

    Ps. Jäin miettimään voisitko linkata mainitsemasi Helenan blogiin. Kiinnostaisi tutustua.

    T: Miiamariia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Piti jo eilen linkata... nyt on linkki myös tekstissä; http://chezhelena.com/2015/12/03/kasvaako-meilla-ulkomaisia-lapsia/

      Poista
  2. Jäin miettimään tätä pitkäksi aikaa. Mun lapsi on ekaluokkalainen nyt ja juuri oppinut lukemaan. En yhtään tiedä, mikä taso on menossa (ei se kai ole noin tarkkaa täällä), mutta ihan "aikataulussa" mennään. Veikkaan, että poika on aika tarkkaan keskivertotapaus luokallaan, koska porukasta vain kaksi luki sujuvasti koulun alkaessa syksyllä. Ja mun poika on siis 7,5-vuotias. Mietin sitä, että jos olisimme siellä, olisinko stressannut itseni jo hengiltä, kun kaveri on "jäljessä" - vai olisko tuo oppinut aiemmin, kun opetusta olis ollut koko ajan? Tää on mun keskimmäinen, liikunnallinen ja touhukas poika, kirjat ja kynät eivät ole koskaan valtavasti kiinnostaneet, joten emme ole painostaneet lukemaan. Esikoinen osasi kirjaimet kaksivuotiaana ja luki neljävuotiaana, mutta pidin häntä poikkeuksena (vaikka ei sitä tietysti ole, ihan tavalliset aivot silläkin on :)

    Mun pointti? En oikein tiedä. Ehkä se, että ympäristö sanelee hurjan paljon sitä, mitä pidämme normaalina, vaikka miten sanottaisiin, että kaikki saavat olla yksilöitä. Välillä tuntuu, et olis armollisempaa lapsille, jos ikä unohdettaisiin kokonaan. Kasvaisivat aidosti omaan tahtiinsa!

    Voimia ja tsemppiä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän