Siirry pääsisältöön

blogisti on kännissä

Paljon puhutaan raskausvaivoista raskaana ollessa, mutta lapsen synnyttyä katse kääntyy lapseen ja lapsen äidin vaivat unohtuvat. Lukemattomia kertoja on tullut luettua siitä miten synnytyksen palkinto paransi kaiken. Tai sitten ei. Joo okei, kolme raskautta ja niistä viimeisenä monikot – kaksi kolmekiloista jannua viikolla 36, vähän ehkä heviä kamaa kenen tahansa vartalolle. Mutta miten heviä? Distasis recti on tuttu sanapari niille joilla se on, moni ei kuitenkaan ole koskaan kuullutkaan, ja nekin jotka siitä tietävät ajattelevat sitä usein lähinnä kosmeettisena ongelmana. Entä lantionalueen ongelmat? 

Valveutuneen, ja ehkä vähän vähemmän valveutuneetkin tietää ettei raskauden jälkeen pidä lähteä treenaamaan vatsaa täydellä teholla, ei vaikka kuinka mieli tekis. Mutta mitä sitten? Kukaan ei ainakaan mulle ole koskaan tehnyt yhdenkään raskauden jälkeen vatsalihastarkastusta, kertonut koska vatsoja voi alkaa tekemään tai jopa sanonut että ongelma saattaa olla ikuinen. Ihan itse olen katsonut netistä kuvia ja naamiksessa jututtanut tyyppejä ja päätynyt siihen että mulla on varmaan sellainen patonkivatsa, oppinut olemaan vähän varovainen. Navan vieressä on silminnähtävä pienen pieni tyrä. Ei sellainen kun kerran näin yhdellä potilaalla – lasten jaliksen kokoinen möhkäle, vaan ehkä peukunpään kokoinen. Ja kun treenaa vatsoja ja tekee muodikkaasti lankkuja, treeni tuntuu alavatsalla ja jossakin siellä kyljissä.

Mitä haittaa siitä sit on? Ryhtivirhe? Ruma vatsa? Merkkejä elämästä ja äitiydestä naisen vartalolla. Mulla tää on tällainen yhdistelmäongelma. Raskauden aikana kun venyy muukin kuin vatsalihakset. Lantio valmistautuu synnytykseen ja liikkuvuus lisääntyy. Ryhti muuttuu ja selän notko syvenee. Periaatteessa kaikki menee synnytyksen jälkeen takaisin. Tai sitten ei. Muutaman kerran vuodessa. Just sen verran ettei asialle ole kauheesti jaksanut tehdä mitään. Lonkka tulee kipeäksi. Osteopaatti korjaa sen hetkessä. Vähän vääntää ja kääntää ja toteaa että häpyluu on vähän viturallaan, jalat erimittaiset ja SI-nivel vinossa. Se perhanan SI-nivel. No osteopaatti korjaa ja pari päivää on paikat hellinä ja matka jatkuu. Kunnes kaikki tapahtuu uudestaan.



Se alkaa aina niin että pissalle pitää mennä H-E-T-I! Seuraavana alaselässä on jomottava särky ja oikea lonkka kipeytyy. Valelen itseäni tiikeribalsamilla ja syön panadolia. Tiedän että ibuprofeiini olis parempaa, mutta en voi sitä syödä. Syön siis panadolia. Lopulta tilanne rauhoittuu, tai käyn osteopaatilla ja tilanne - kaik on taas hyvin.

Tänä keväänä otin härkää sarvista, menin lääkäriin ja pyysin lähetteen fysioterapiaan. Sain lähetteen, varasin ajan ja kerroin fyssarille miten mulla on kolme raskautta, tytär ja kaksospojat. Kerroin ettei tässä nyt melkein kuuteen vuoteen ole ollut aikaa tehdä yhtään mitään, muuten kuin pikaratkaisuna, koska minä – minä itse – tuppaan jäämään tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Fyssari kuuntelee ja kokeilee ja mittaa. On joo vähän erkaantuneet nää vatsalihakset. Ylhäältä enemmän kuin alhaalta. Aika paljon arpikudosta. Jalatkin on tuuman verran erimittaiset ja se häpyluu, se on ihan jellullaan. Hierotaan ja jumpataan. Se kysyy lupaanko jumpata, ja minä lupaan.

Tiistaina selkä on vähän kipeä. Jumppaan. Keskiviikkona jumppaan vähän lisää. Sanoihan se että ensin mennään huonompaan, ennen kuin päästää parempaan. Torstaina jumppaan jumppani irvistellen, mutta minähän jumppaan. Perjantaiaamuna en meinaa päästä ulos autosta töissä. Ennen puoltapäivää varaan ajan lääkäriin. Iltapäivällä kävelen kuin mulla olis kakka kalsareissa sinne lääkäriin. Hetken harkitsen rollaattoria, niitähän meillä on. Lääkäri määrää mulle kunnon pöllyt viikonlopuksi, maanantaina mietitään ortopediä jos tää ei ole rauhottunut. Ja se jumppa. Vähään aikaan ei jumpata. Seuraava askel on kortisonipistoksia SI-niveleen bilateraalisti – kummallekin puolelle.


Liian moni ei ole koskaan kuullutkaan ettei raskaudesta ehkä toivu koskaan.  Ainakaan ilman leikkausta. Titaaninauloja lantioon ja abdominoplastia vatsaan. 



Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän