Paljon puhutaan
raskausvaivoista raskaana ollessa, mutta lapsen synnyttyä katse kääntyy lapseen
ja lapsen äidin vaivat unohtuvat. Lukemattomia kertoja on tullut luettua siitä
miten synnytyksen palkinto paransi kaiken. Tai sitten ei. Joo okei, kolme
raskautta ja niistä viimeisenä monikot – kaksi kolmekiloista jannua viikolla 36,
vähän ehkä heviä kamaa kenen tahansa vartalolle. Mutta miten heviä? Distasis recti on tuttu sanapari niille joilla se on, moni ei kuitenkaan ole koskaan
kuullutkaan, ja nekin jotka siitä tietävät ajattelevat sitä usein lähinnä
kosmeettisena ongelmana. Entä lantionalueen ongelmat?
Valveutuneen, ja
ehkä vähän vähemmän valveutuneetkin tietää ettei raskauden jälkeen pidä lähteä
treenaamaan vatsaa täydellä teholla, ei vaikka kuinka mieli tekis. Mutta mitä
sitten? Kukaan ei ainakaan mulle ole koskaan tehnyt yhdenkään raskauden jälkeen
vatsalihastarkastusta, kertonut koska vatsoja voi alkaa tekemään tai jopa
sanonut että ongelma saattaa olla ikuinen. Ihan itse olen katsonut netistä
kuvia ja naamiksessa jututtanut tyyppejä ja päätynyt siihen että mulla on
varmaan sellainen patonkivatsa, oppinut olemaan vähän varovainen. Navan
vieressä on silminnähtävä pienen pieni tyrä. Ei sellainen kun kerran näin yhdellä
potilaalla – lasten jaliksen kokoinen möhkäle, vaan ehkä peukunpään kokoinen.
Ja kun treenaa vatsoja ja tekee muodikkaasti lankkuja, treeni tuntuu
alavatsalla ja jossakin siellä kyljissä.
Mitä haittaa
siitä sit on? Ryhtivirhe? Ruma vatsa? Merkkejä elämästä ja äitiydestä naisen
vartalolla. Mulla tää on tällainen yhdistelmäongelma. Raskauden aikana kun
venyy muukin kuin vatsalihakset. Lantio valmistautuu synnytykseen ja liikkuvuus
lisääntyy. Ryhti muuttuu ja selän notko syvenee. Periaatteessa kaikki menee
synnytyksen jälkeen takaisin. Tai sitten ei. Muutaman kerran vuodessa. Just sen
verran ettei asialle ole kauheesti jaksanut tehdä mitään. Lonkka tulee
kipeäksi. Osteopaatti korjaa sen hetkessä. Vähän vääntää ja kääntää ja toteaa
että häpyluu on vähän viturallaan, jalat erimittaiset ja SI-nivel vinossa. Se
perhanan SI-nivel. No osteopaatti korjaa ja pari päivää on paikat hellinä ja
matka jatkuu. Kunnes kaikki tapahtuu uudestaan.
Se alkaa aina niin
että pissalle pitää mennä H-E-T-I! Seuraavana alaselässä on jomottava särky ja
oikea lonkka kipeytyy. Valelen itseäni tiikeribalsamilla ja syön panadolia.
Tiedän että ibuprofeiini olis parempaa, mutta en voi sitä syödä. Syön siis
panadolia. Lopulta tilanne rauhoittuu, tai käyn osteopaatilla ja tilanne - kaik
on taas hyvin.
Tänä keväänä otin
härkää sarvista, menin lääkäriin ja pyysin lähetteen fysioterapiaan. Sain
lähetteen, varasin ajan ja kerroin fyssarille miten mulla on kolme raskautta,
tytär ja kaksospojat. Kerroin ettei tässä nyt melkein kuuteen vuoteen ole ollut
aikaa tehdä yhtään mitään, muuten kuin pikaratkaisuna, koska minä – minä itse –
tuppaan jäämään tärkeysjärjestyksessä viimeiseksi. Fyssari kuuntelee ja
kokeilee ja mittaa. On joo vähän erkaantuneet nää vatsalihakset. Ylhäältä
enemmän kuin alhaalta. Aika paljon arpikudosta. Jalatkin on tuuman verran
erimittaiset ja se häpyluu, se on ihan jellullaan. Hierotaan ja jumpataan. Se
kysyy lupaanko jumpata, ja minä lupaan.
Tiistaina selkä
on vähän kipeä. Jumppaan. Keskiviikkona jumppaan vähän lisää. Sanoihan se että
ensin mennään huonompaan, ennen kuin päästää parempaan. Torstaina jumppaan jumppani
irvistellen, mutta minähän jumppaan. Perjantaiaamuna en meinaa päästä ulos
autosta töissä. Ennen puoltapäivää varaan ajan lääkäriin. Iltapäivällä kävelen
kuin mulla olis kakka kalsareissa sinne lääkäriin. Hetken harkitsen
rollaattoria, niitähän meillä on. Lääkäri määrää mulle kunnon pöllyt viikonlopuksi,
maanantaina mietitään ortopediä jos tää ei ole rauhottunut. Ja se jumppa.
Vähään aikaan ei jumpata. Seuraava askel on kortisonipistoksia SI-niveleen
bilateraalisti – kummallekin puolelle.
Liian moni ei ole
koskaan kuullutkaan ettei raskaudesta ehkä toivu koskaan. Ainakaan ilman leikkausta. Titaaninauloja lantioon ja abdominoplastia vatsaan.
