tiistai 3. toukokuuta 2016

paketti nenäliinoja pöydän ylitse

ruuhkassa


Mulla on sellainen semikyseenalainen tapa tirauttaa muutama kyynel poikkeuksellisissa tilanteissa. En itke elokuvissa – Marley oli poikkeus – en itke kun maailmassa tapahtuu jotakin järkyttävää, tai kun jokun naapurin kummin kaiman serkku kuolee, tai niitten kissa jää auton alle, tai pöllö syö niitten koiran. En itke rippijuhlissa, häissä, valmistujaisissa tai lasten kevätjuhlissa. En muista itkeneeni hautajaisissakaan. En itke silloin kun ”kuuluu” itkeä.

Sen sijaan olen itkenyt poliisin pysäyttäessä mut, olen itkenyt lastenlääkärinvastaanotolla – monesti, olen itkenyt oman lääkärini vastaanotolla koska lääkäri oli myöhässä, ja koulussa ja koulupapavereissahan mä itken jatkuvasti. Nyt mun uusin spesialiteetti on itkeä pomon huoneessa. Nykyään sillä on jo paketti nessuja mun varalta.

Meillä oli tänään palaveri, se kysyi mitä kuuluu ja ojensi samalla sen nessupaketin. Moni lapseton esimies ei kai ymmärtäis, mutta Kylie, Kylien pikkuveljellä on vaikea ADHD... niin et kun mä alan avautumaan koulupalavereista, psykologeista, evaluaatioista, suunnitelmista, ravitsemusterapiasta, fysioterapiasta ja siitä koko litanniasta jota yritän tässä työn ohella pitää lapasessa, se tietää mistä mä puhun. Kerroin sille kyynelehtien viimeisimmät:

M on ohjattu taas ravitsemusterapeutille. Tällä kertaa siksi että ruokaa tulee syötyä liikaa. Ei herkkuja, ei epäterveellisesti, mutta liikaa. Lapsi joka ei ennen syönyt lainkaan, on muuttunut lapseksi joka keppanaan syö enemmän kuin kukaan muu perheenjäsen – kun sille päälle sattuu. Se ei ole ylipainoinen, mutta me halutaan keinoja taklata tätä sensorista syömistä ennen kuin meillä on varsinaisesti ongelma, ja onhan sillä sukurasite. Ravitsemusterapeutit nyt vaan keskimäärin työskentelee yhdeksästä neljään, silloin kun neitoperho on koulussa ja mä töissä. Lasten ravitsemuksen ammattilaisia ei myöskään istu ihan jokaisella oksalla. Sanomattakin lienee selvää ettei siellä meidän tutulla klinikalla tällä hetkellä ole ravitsemusterapeuttia ja lastensairaalaan on sellainen reiskan vuoden jono, etenkin kun me ei nyt mitenkään olla mitenkään kiireellisiä.

Olliseni aloittaa torstaina viimeinkin fysioterapian, siihen jalkaan jota on nyt hoidettu joulusta. Ja hetkinen, nyt eletään toukokuuta. Fysioterapia tuo elämään taas uusia kivoja elementtejä, eli kuka vie-tuo-hakee-noutaa. Mihinkä aikaan sinne saa ne ajat, ja koska me treenataan kotona.

Kummankin pojan opettajan on yksimielisesti äänestänyt nää nuoret urhot ekalle luokalle. Käytännössä asian työstäminen alkaa jo ensi viikolla, kun me istahdetaan tiistaina alas yhden opettajan ja lukiopettajan kanssa, puhutaan siitä mitä tukitoimia se tarvitsee kotona, koulussa ja noin ylipäätään elämässä. Yhdessä oltiin sitä mieltä että ei se valmis joo ole ekalle, mutta sen muutenkin katkennen jalan katkaisemalle itsetunnolle luokallejäämisestä saattais tulla viimeinen naula arkkuun ja loppupeleissä enemmän haitata kuin edesauttaa pojan tulevaisuutta. Siitä siis tiistaina. Kesäkuun alussahan me ollaan menossa sinne kolmentunnin arviointitapaamiseen, josta toivottavasti saadaan lisäeväitä näihin edellämainittuihin.

Tässä vaiheessa huokaan ja otan uuden nenäliinan niistääkseni nenäni. Totean että on aikoja kun ottaisin mieluummin ihan sellaiset neurotyypilliset kakarat. Sellaiset joitten opettajan kanssa nähdään kahdesti vuodessa ja vähän kitistään siitä ettei läksyt maistu tai et taas on jalkapallotreenit.

Jatkan pienen sähköjänikseni jutuilla. Kerron et se pärjää sinällään oikein hyvin, mutta niin koulu kuin me vanhemmatkin ollaan sitä mieltä että ekaa luokkaa varten pitää rakentaa tuhti toimintasuunnitelma. Tosiasiassahan se kantaa koulusta kotiin kastneita paperimyttyjä, joista mulla ei ole aavistustakaan mitä ne on ja heitän ne suoraan roskikseen olettaen et opettaja kyllä – toivottavasti – laittaa sähköpostitse tärkeimmät. Niin ja värittihän se meidän portaan punaiseksi.

Palaan vielä kuopukseeni, ja kerron että sillä todettiin viimeinkin infektioastma, ja et jossakin välissä pitäis kai vaata aika astmalääkärille, niin et voitais miettiä lääkitystä syksyksi. Ennen kuin se vetää avaavaa neljästi päivässä. 

Lopulta me päästään kesään... siihen kuuluisaan kesään. Siihen että lapsilla ei ole kahteentoista viikkoon koulua ja että niiden kumpikin vanhempi käy töissä täyspäiväisesti, ja ettei mulla ole käytännössä lainkaan lomaa. Kylie katsoo mua ja kysyn mitä mä tartten, ja mä sanon et mä tartten joustoa niihin neljään viikkoon... Pomo katsoo mua, ja kysyy että mikä olis mun mielestä paras ratkaisu?

Mä kerron et alunperin mun oli tarkoitus etsiä sellainen työ, joka päättyisi kesäkuussa, tai josta voisin hyvillä mielin irtisanoutua, mutta nyt kun satuin tipahtamaan tähän ja rakastan mun työtä ja klinikkaa jasen ihmisiä... Se toistaa kysymyksensä. Mä sanon et varmaan osin lomaa, ja osin puolikasta päivää. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä; ”Laita mulle päivät, tottakai klinikka joustaa.” – Soperran vielä et eihän mulla ole lomaa, ja se vastaa ponnekkaasti et älä sä siitä huoli.


Meillä näissä esimies-alaispalavereissa puhutaan useimmiten ihan muusta kuin työstä. 

lääkärissä