keskiviikko 11. toukokuuta 2016

kaksi sankaria ja keijukaisninja



Kai jokaisen vanhemman toive on että lapsi pärjää. Että se pärjää koulussa, ystävien kanssa ja noin elämässä yleensä. Mitä se pärjääminen sitten kunkin vanhemman silmissä on, se vaihtelee. Jollekin se on jotensakin kunnialla suoritettu koulu, työpaikka ja perhe, kun toisen silmissä siintää haave lapsen korkeakoulututkinnosta, urheiluammattilaisuudesta, tai menestyksestä ylipäätään jollakin saralla. Ympäristön paineet on kovia oli sitten kyse paineesta alisuoriutua tai ylisuoriutua.

Kun koulu-ura alkaa täällä meidän nurkilla, paikassa jossa gaussinkäyrän vasempaan reunaan sijoittuva lapsi olisi kansallisessa vertailussa keskitasoa, on tilanne jotenkin kummallinen. Täällä tilanteeseen puututaan tukitoimin kun jossakin muualla lapsi olis ihan sellaista tavallista keskitasoa.

Meidän keijukaisninja on aina ollut siellä kellokäyrän oikealla laidalla. Akateemista osaamista ei ole tarvinnut katsoa, haasteet ovat löytyneet toisenlaisista asioista. Tokan luokan kääntyessä kohti loppuaan me ollaan tilanteessa, jossa neidon koulunkäynnin on voinut siirtää rauhallisin mielin sinne haudutuslevylle. Se pärjää kyllä ja pienet rypyt koulutiellä on vaan hyväksi. Opettaja ja erityisopettaja ihan varmasti osaa ohjata sen seuraavaksi vuodeksi sille sopivalle opettajalle, ja vaikka opettajan kanssa ei kemiat ehkä pelaiskaan on tytöllä tukenaan tämän vuoden aikana solmitut ystävyyssuhteet ja vankka akateeminen osaaminen.

Mutta noi kaksi sankaria. Meillä on tää kevät ihan tosissaan mietetty jannujen jättämistä luokalleen. Nyt ollaan viimein päädytty siihen että ne siirtyy ekalle, mutta miltä se sitten käytännössä näyttää on ihan toisenlainen stoori. Tänään me palaveerattiin kummankin jannun opettajan kanssa.

Ollipollin palaverissa – se oli ihan virallinen miitinki – istui sen opettaja ja lukiope. Me mietittiin kesäkuulla edessä olevia psykologisia testejä, sitä että jannun oma rima tuntuu usein olevan turhan korkeella, että se vaatii itseltään ihan valtavasti, ja että sen vaativa persoona häiritsee sen oppimista koska se ei halua tehdä mitään jos sei ei tiedä osaavansa sitä täydellisesti. Me puhuttiin siitä että jannu katselee ulos ikkunasta ja hukkuu omiin haaveisiinsa, ettei sillä ole aavistustakaan siitä mitä muut tekee ja mikä oli tehtävänanto. Lukiopettaja peesaa ja toteaa että se hukkuu omaan maailmaansa myös pienryhmäopetuksessa. Kotona mä katselen sen matikantehtäviä; 8-6=2, 5-2=3, 4-1=3, 6-5=1, 8-1=0,8-2=0, 5-2=1… Keskittyminen  riittää alkupään tehtäviin, mutta puolivälin jälkeen vastauksia jaetaan satunnaiskertoimella. Kundi kirjoittaa sivun mittaisen aineen Minecraftistä, annetusta asia-aiheesta ei irtoa sanaakaan. Kyllä. Mä ymmärrän että se on viisi. Mä ymmärrän että suomalainen lapsi suomessa ei ole vielä edes eskarissa, että lapset on erilaisia, että pitää antaa aikaa... Mutta me ollaan täällä. Meillä viisivuotiaat lukee ja kirjoittaa ja laskee. Viisivuotiailta edellytetään paljon, eikä se vaatimustaso siitä ainakaan laske ensi syksynä. Jannulla on edessään ilmeisesti ehdot ja kesäkoulua.

Kallepallen opettaja naurahtaa että meillä on maailman makein poika. Sit se huokaa että sillä on ollut melkoinen vuosi – siis opettajalla – luokalla kun on 22 samanlaista säätäjää ja sähköjänistä. Se sanoo että poikien luokkahuonetouhut menee välillä käsirysyksi ja että se on koko vuoden keskittynyt lukemista ja kirjoittamista enemmän siihen että ne nyt jotenkin pysyy nahoissaan ja oppii toimimaan luokkahuoneessa. Se puhuu meidän lapsesta kauniisti, mutta huokaa perään... että kun sillä on aina niin kiire, ja kun se on sellainen sluiba. – Niinhän se on, myötäilen mukana. Opettaja kertoo että se on ruvennut tiputtamaan suoraan roskikseen huonosti tehdyn työn, ja ojentamaan pojalle uuden paperin. Kuulostaa monen korviin ihan kamalalta, mutta tuntien oman poikani, olisin epäilemättä tehnyt ihan samoin; osaat kyllä, tee uudestaan ja näytä että osaat... Jannun mielessä kun siintää se että tehtävän tehtyään pääsee piirtämään tai lukemaan, ja kun tehtävän tekee mahdollisimman nopeasti pääsee seuraavaan hommaan. Kantapään kautta sen päähän yritetään takoa, että se tehtävä pitää ensin tehdä parhaan mahdollisen kykynsä mukaan. Loppukaneetiksi se toteaa ettei pidä säikähtää että siellä kevättodistuksessa on kolmosten seurana kakkosia – ei siksi ettei se osais, mut siksi et sillä on niin kiire.


Kun esikoinen on ollut sellainen vähän vajaa nelosen oppilas koko koulutiensä (asteikolla 1-4) on kasvattavaa saada nyt tää kaksikko, josta voi olla tyytyväinen jos ne ylipäätään siirretään seuraavalle luokalle – tukitoimin.