Kai jokaisen
vanhemman toive on että lapsi pärjää. Että se pärjää koulussa, ystävien kanssa
ja noin elämässä yleensä. Mitä se pärjääminen sitten kunkin vanhemman silmissä
on, se vaihtelee. Jollekin se on jotensakin kunnialla suoritettu koulu,
työpaikka ja perhe, kun toisen silmissä siintää haave lapsen
korkeakoulututkinnosta, urheiluammattilaisuudesta, tai menestyksestä ylipäätään
jollakin saralla. Ympäristön paineet on kovia oli sitten kyse paineesta
alisuoriutua tai ylisuoriutua.
Kun koulu-ura
alkaa täällä meidän nurkilla, paikassa jossa gaussinkäyrän vasempaan reunaan
sijoittuva lapsi olisi kansallisessa vertailussa keskitasoa, on tilanne
jotenkin kummallinen. Täällä tilanteeseen puututaan tukitoimin kun jossakin
muualla lapsi olis ihan sellaista tavallista keskitasoa.
Meidän
keijukaisninja on aina ollut siellä kellokäyrän oikealla laidalla. Akateemista
osaamista ei ole tarvinnut katsoa, haasteet ovat löytyneet toisenlaisista
asioista. Tokan luokan kääntyessä kohti loppuaan me ollaan tilanteessa, jossa
neidon koulunkäynnin on voinut siirtää rauhallisin mielin sinne
haudutuslevylle. Se pärjää kyllä ja pienet rypyt koulutiellä on vaan hyväksi.
Opettaja ja erityisopettaja ihan varmasti osaa ohjata sen seuraavaksi vuodeksi
sille sopivalle opettajalle, ja vaikka opettajan kanssa ei kemiat ehkä
pelaiskaan on tytöllä tukenaan tämän vuoden aikana solmitut ystävyyssuhteet ja
vankka akateeminen osaaminen.
Mutta noi kaksi
sankaria. Meillä on tää kevät ihan tosissaan mietetty jannujen jättämistä
luokalleen. Nyt ollaan viimein päädytty siihen että ne siirtyy ekalle, mutta
miltä se sitten käytännössä näyttää on ihan toisenlainen stoori. Tänään me
palaveerattiin kummankin jannun opettajan kanssa.
Ollipollin
palaverissa – se oli ihan virallinen miitinki – istui sen opettaja ja lukiope.
Me mietittiin kesäkuulla edessä olevia psykologisia testejä, sitä että jannun
oma rima tuntuu usein olevan turhan korkeella, että se vaatii itseltään ihan
valtavasti, ja että sen vaativa persoona häiritsee sen oppimista koska se ei
halua tehdä mitään jos sei ei tiedä osaavansa sitä täydellisesti. Me puhuttiin
siitä että jannu katselee ulos ikkunasta ja hukkuu omiin haaveisiinsa, ettei
sillä ole aavistustakaan siitä mitä muut tekee ja mikä oli tehtävänanto.
Lukiopettaja peesaa ja toteaa että se hukkuu omaan maailmaansa myös
pienryhmäopetuksessa. Kotona mä katselen sen matikantehtäviä; 8-6=2, 5-2=3,
4-1=3, 6-5=1, 8-1=0,8-2=0, 5-2=1… Keskittyminen
riittää alkupään tehtäviin, mutta puolivälin jälkeen vastauksia jaetaan
satunnaiskertoimella. Kundi kirjoittaa sivun mittaisen aineen Minecraftistä,
annetusta asia-aiheesta ei irtoa sanaakaan. Kyllä. Mä ymmärrän että se on
viisi. Mä ymmärrän että suomalainen lapsi suomessa ei ole vielä edes eskarissa,
että lapset on erilaisia, että pitää antaa aikaa... Mutta me ollaan täällä.
Meillä viisivuotiaat lukee ja kirjoittaa ja laskee. Viisivuotiailta
edellytetään paljon, eikä se vaatimustaso siitä ainakaan laske ensi syksynä. Jannulla
on edessään ilmeisesti ehdot ja kesäkoulua.
Kallepallen
opettaja naurahtaa että meillä on maailman makein poika. Sit se huokaa että
sillä on ollut melkoinen vuosi – siis opettajalla – luokalla kun on 22
samanlaista säätäjää ja sähköjänistä. Se sanoo että poikien luokkahuonetouhut
menee välillä käsirysyksi ja että se on koko vuoden keskittynyt lukemista ja
kirjoittamista enemmän siihen että ne nyt jotenkin pysyy nahoissaan ja oppii
toimimaan luokkahuoneessa. Se puhuu meidän lapsesta kauniisti, mutta huokaa
perään... että kun sillä on aina niin kiire, ja kun se on sellainen sluiba. –
Niinhän se on, myötäilen mukana. Opettaja kertoo että se on ruvennut
tiputtamaan suoraan roskikseen huonosti tehdyn työn, ja ojentamaan pojalle
uuden paperin. Kuulostaa monen korviin ihan kamalalta, mutta tuntien oman
poikani, olisin epäilemättä tehnyt ihan samoin; osaat kyllä, tee uudestaan ja
näytä että osaat... Jannun mielessä kun siintää se että tehtävän tehtyään
pääsee piirtämään tai lukemaan, ja kun tehtävän tekee mahdollisimman nopeasti
pääsee seuraavaan hommaan. Kantapään kautta sen päähän yritetään takoa, että se
tehtävä pitää ensin tehdä parhaan mahdollisen kykynsä mukaan. Loppukaneetiksi
se toteaa ettei pidä säikähtää että siellä kevättodistuksessa on kolmosten
seurana kakkosia – ei siksi ettei se osais, mut siksi et sillä on niin kiire.
Kun esikoinen on
ollut sellainen vähän vajaa nelosen oppilas koko koulutiensä (asteikolla 1-4) on kasvattavaa saada nyt tää kaksikko, josta voi olla tyytyväinen jos ne
ylipäätään siirretään seuraavalle luokalle – tukitoimin.
