lauantai 28. toukokuuta 2016

rapaa, sikoja ja vuohia

rapa-roosa ryvettää itsensä ihan silkasta ilosta

Mä aina kuvittelin ettei niillä anonyymien kommenteilla ollut vaikutusta siihen miten, ja mistä kirjoitin. Kuitenkin sen jälkeen kun mahdollisuus kommentoitiin poistui, huomasin yllättäin olevani rohkeampi. Ei niin että tarkoitus on koskaan ollut erityisesti loukata ketään mutta ainahan on jossakin joku joka ottaa herneen nenään, sanoi sitten mitä tahansa mistä tahansa. Sehän ei sinällään ole muuttunut että niitä herneitä epäilemättä menee nenuun milloin mistäkin, tai että joku hiljaa paheksuu meidän elämäntapaa, perhettä, lastenkasvatusta tai milloin mitäkin. En ole koskaan kirjoittanut kommenttien toivossa tai niitä peläten, mutta sanan säilä on voimakas. Voimakkaampi kuin tahdoin myöntääkään. 

joskus sitä on tahtomattaan vähän lammas - tai vuohi

Toki vuorovaikutus on mukavaa ja edelleen mulla on lukijoita joilla on rohkeutta kommentoida joko avoimesti nimellään facebookissa, tai sitten sähköpostin kautta joko anonyymisti tai nimellään. Käyn mielelläni keskustelua näitten kanavien kautta. Kirjoittaminen on kuitenkin mulle aina ollut jonkinlainen terapiamuoto ja harrastus, tapa ajatella ”ääneen”. Hyllystä löytyy vino pini päiväkirjoja, osaan on liian kipeää koskaan palata, eikä niillä liene suurta kirjallista merkitystä. Bloginkaan tavoitteena ei ole sen enempää myydä kuin esitellä, se tuo jollekin vertaistukea, toiselle kurkistuksen ulkosuomalaisen- tai erityislapsiperheen elämään. Kolmas lukee ihan muuten vaan. Minä kirjoitan, koska tunnen tarvetta kirjoittaa. En koe olevani mielipidevaikuttaja, en edes halua olla sellainen.

Sunny on vanha tuttu. Läheisen kotieläintilan emakolla on ikää kuusi vuotta, ja muistan kun se oli pieni possu.

Metsässä on aikaa, aikaa minulle. Ei ole kiire mihinkään. Me seistään Martan kanssa kuralätäkössä ja syödään marjoja suoraan pensaasta. On aikaa ajatella ja pohtia asioita. Usein kirjoitukset syntyy näillä Martan ja mun retkillä.

alaskanvatukat on parhaimmillaan

Marttakin tykkää marjoista

osa alaskanvatuista on tummia, osa oransseja


Toisinaan mietin tätä meidän perheen omanlaista surrealistisuutta. Ehkä kaikkien muittenkin perheet on ihan yhtä absurdeja, mutta niihin mulla ei ole samanlaista näköalaa kuin omaani. Toisaalta me ollaan ihan tavattoman tylsä, kahden työssäkäyvän vanhemman kolmilapsinen perhe. Koirakin on sellainen vähän epämuodikas laboratorionhoitaja johon lankomieskin totes et, ai miksi te sellaisen hankitte... olis pitänyt olla jotakin raflaavampaa. Lapset käy alakoulua, vanhemmilla on sellaiset tylsät keskiluokkaiset työpaikat. Ei olla mitenkää erityisiä.

metsälammessa


Sit on kaikki se ”fluff” siinä ympärillä. Se että yhdeksään kuukauteen mahtuu kolme katkennutta raajaa, tai että me vanhemmat osataan yhdistää lasten käyttäytymistä niitten neurologisiin haasteisiin, että meidän vanhemmuus on ihan toisenlaista kuin se mitä me joskus silloin kuviteltiin, että lasten systeemeistä kertoessa viihdytän työyhteisöäni niin että ne nauraa vedet silmissä ja lopulta saa jostakin välistä kysyttyä et miten mä voin pysyä kaiken keskellä niin rauhallisena, et miten mä en ole edelleenkään menettänyt järkeäni. Fredde sanoo tähän, että lapsen vanhempien tärkein tehtävä on liittoutua yhdessä lapsiaan vastaan.



Eilen illalla oli koulun kevättanssiaiset. Koko koulu bailasi, osa ulkona ja loput sisällä jumppasalissa. Pojat oli kavereittensa kanssa ulkona. Mä istuin jakamassa ennakkotilattuja lippuja, ja olin täten estynyt vahtimaan näitten nuorten sankareitten touhuja. Kotimatkalla ne autossa avautui et ne oli yhdessä Jasonin ja Davidin kanssa juosseet pitkin pusikoita ilman housuja. Puolustuksena ne sanoi että Jason ja David pissaskin kilpaa. Ei niille ollut tullut mieleenkään et joku olis saattanut nähdä, ja pyllypaljaana juoksentelu koulunpihalla on täällä meidän nurkilla kohtalaisen vakava rikkomus, huolimatta siitä että suurin osa vanhemmista olis todennäköisesti salaa nauranut. Niin minäkin. Nauroin vedet silmissä kun kerroin tätä stooria Freddelle myöhemmin, ensin asianmukaisesti nuhdeltuani kaksikkoani. Pojat kun on poikia.

Tavalliseen arkeen mahtuu psykologeja ja testauksia, koulussa ja koulun ulkopuolella. Joskus on vaikeeta muistaa ettei se ole kaikkien tavallista arkea. On sen jouluna katkenneen jalan kuntoutusta ja rinsessan ortopedejä. Jossakin välissä tarttis kai itsekin päästä sinne ortopedille, mutta yritetään nyt ensin fysioterapiaa ja osteopatiaa. Hammaslääkärissäkään ei olla käyty miesmuistiin. Jos jostakin vaan sais vuorokauteen lisää tunteja, kun töissäkin tarttis käydä.

kukkia pomolle perjantaina

Perjantaina istuin pöytäni ääressä aamukuudelta, koska samalle aamulle oli edellisenä iltana varattu toimenpide sille yhdelle nuorelle naiselle jonka keuhkokuume oli sittenkin agressiivinen keuhkosyöpä. Mun homma oli jutskata sen naisen vakuutusyhtiön kanssa aamuvarhaisella ja kertoa että keuhkokuumeesta tuli syöpä muutamassa tunnissa, että yhdessä silmänräpäyksessä yhden ihmisen ja sen läheisten elämä oli muuttunut painajaiseksi. Mun tehtävä on tehdä niistä painajaisen lieveilmiöistä huomaamattomia. 

Ystävä kysyi eikö ole ihan kauheeta tehdä työtä klinikalla jossa osa potilaista kuolee kuitenkin. Hiljaa korjasin että klinikalla, jossa suurin osa potilaista kuolee. Se vaatii sitä että kykenee olla menemättä liian lähelle. Joskus on niitä jotka osuu ja pahasti, mutta jos niin kävisi kaikkien kohdalla olisi mahdotonta tehdä tätä työtä. Voitto on se kun saa sossulle perusteltua miksi niitten kannattaa maksaa jotakin sellaista mitä ne ei yleensä maksa. Voitto on se kun ihminen saa uuden keuhkon ja viisi vuotta lisää aikaa. Kuka tietää jos viiden vuoden kuluttua sairaus osataan jo parantaa. Vakavasti sairaan ihmisen elämässä viisi vuotta on pitkä aika. Aamupalaverissa kaikki myöntää että monesti illalla on antanut kaikkensa. Että illalla haluaa vaan istua ihan hiljaa ja nauttia kaikesta siitä minkä edessään näkee... puolison, lapset, kodin, lasin viiniä.

lauantaisella viiniretkellä lasten kanssa

 Me nauretaan paljon. Itku pitkästä ilosta, paha paljon nauramasta. Meillä uskotaan nauruun. Meillä uskotaan iloon, niin töissä kuin kotonakin. 

Marttaakin naurattaa vaan