perjantai 6. toukokuuta 2016

#yksiviidestä

#yksiviidestä


Ystävä oli laittanut naamikseen kuvan itsestään. Sillä oli kädessä paperilappu ja siinä luki #yksiviidestä. Mä kirjoitin sen googleen ja huomasin itsekin olevani #yksiviidestä. Otin itsestäni kuva ja laitoin sen instagramiin ja tänne ja kaikkialle.

Huomenna on lapsettomien lauantai.

En ole lapseton. En enää. Olin lapseton kauan. Niin kauan ettei se ole lähtenyt kulumallakaan pois. Mulla on lapsettoman ihmisen sydän, mulla on kuolleen lapsen vanhemman sydän. Kun joku joka odottaa lasta on poissa töistä, mun sydän lyö tyhjää, se lyö tyhjää kun ne sisustaa lastenhuonetta tehtyään raskaustestin ja samalla mietin miten vinoutunutta on nähdä uhkakuvia siellä missä niitä ei oikeasti ole. Miksi mua vieläkin ärsyttää se että joku suunnittelee kalenterinsa kanssa, että sellainen keskäkuun vauva olis kiva... sellainen tyttö-poika...kymmenen pisteen kiva vauva, syntyy sunnuntaina. Miksi se edelleen riipaisee kun se on jonkun totuus, se että lapsensa syntymäkuukauden – jopa päivän – voi suunnitella. Se ettei kaikille elämän ihme ole niin hauras ja ihmeellinen kuin minulle.

Mun neljän lapsen vanhemman sydän kulkee jokaisen lapsettomuutta kokeneen rinnalla. Mun neljän lapsen vanhemman sydän muistaa jokaisen pettymyksen, haudatun haaveen, kipeän kysymyksen. Se muistaa lääkityksen mukanaan tuomat hikoilut, se muistaa pistokset, ultraäänet ja karseessa pissahädässä tehdyt toimenpiteet. Mun sydän muistaa, ja se kulkee jokaisen lapsettomuutta kokeneen rinnalla.


Mun sydän on liian monta kertaa oppinut että lapset on lahja. Että lapset on suuri siunaus, ja että tervekin lapsi voi olla erilainen. Mun sydän tietää ettei raskaus tarkoita lasta. Mun sydän on lukemattomia kertoja haudannut kuvitelman siitä minkälaista on olla äiti. Mun sydän on kaivanut sen ruttuisen ja rypistyneen illuusion esiin ja tehnyt siitä toisenlaisen, vähän omemman. Minä olen #yksiviidestä vieläkin, kahden viisivuotiaan ja yhden kahdeksanvuotiaan äitinä. Osa minusta on aina lapseton.