Siirry pääsisältöön

#yksiviidestä

#yksiviidestä


Ystävä oli laittanut naamikseen kuvan itsestään. Sillä oli kädessä paperilappu ja siinä luki #yksiviidestä. Mä kirjoitin sen googleen ja huomasin itsekin olevani #yksiviidestä. Otin itsestäni kuva ja laitoin sen instagramiin ja tänne ja kaikkialle.

Huomenna on lapsettomien lauantai.

En ole lapseton. En enää. Olin lapseton kauan. Niin kauan ettei se ole lähtenyt kulumallakaan pois. Mulla on lapsettoman ihmisen sydän, mulla on kuolleen lapsen vanhemman sydän. Kun joku joka odottaa lasta on poissa töistä, mun sydän lyö tyhjää, se lyö tyhjää kun ne sisustaa lastenhuonetta tehtyään raskaustestin ja samalla mietin miten vinoutunutta on nähdä uhkakuvia siellä missä niitä ei oikeasti ole. Miksi mua vieläkin ärsyttää se että joku suunnittelee kalenterinsa kanssa, että sellainen keskäkuun vauva olis kiva... sellainen tyttö-poika...kymmenen pisteen kiva vauva, syntyy sunnuntaina. Miksi se edelleen riipaisee kun se on jonkun totuus, se että lapsensa syntymäkuukauden – jopa päivän – voi suunnitella. Se ettei kaikille elämän ihme ole niin hauras ja ihmeellinen kuin minulle.

Mun neljän lapsen vanhemman sydän kulkee jokaisen lapsettomuutta kokeneen rinnalla. Mun neljän lapsen vanhemman sydän muistaa jokaisen pettymyksen, haudatun haaveen, kipeän kysymyksen. Se muistaa lääkityksen mukanaan tuomat hikoilut, se muistaa pistokset, ultraäänet ja karseessa pissahädässä tehdyt toimenpiteet. Mun sydän muistaa, ja se kulkee jokaisen lapsettomuutta kokeneen rinnalla.


Mun sydän on liian monta kertaa oppinut että lapset on lahja. Että lapset on suuri siunaus, ja että tervekin lapsi voi olla erilainen. Mun sydän tietää ettei raskaus tarkoita lasta. Mun sydän on lukemattomia kertoja haudannut kuvitelman siitä minkälaista on olla äiti. Mun sydän on kaivanut sen ruttuisen ja rypistyneen illuusion esiin ja tehnyt siitä toisenlaisen, vähän omemman. Minä olen #yksiviidestä vieläkin, kahden viisivuotiaan ja yhden kahdeksanvuotiaan äitinä. Osa minusta on aina lapseton. 




Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi