Siirry pääsisältöön

vappu se oli meilläkin

Yhdeksän miestä. Niistä amerikkalaisia kuusi. Suomalaisia seitsemän. Yksi unkarilainen, ja yksi kanadalainen.
Seitsemän ylioppilasta. Kolme teekkaria.


Naamiksessa voi taas katsella kuvia Ullanlinnanmäeltä, vappulounaalta Kämpistä, kokoontumisista ystävien kanssa... On aurinkoilaseja ja lakkeja, hymyjä ja kuohuvaa. Päällä poplari – maksoi mitä maksoi. Me täällä maailmanlaidalla juhlittiin vappua suomalaisten ystävien kesken, yhteistä melkein koko joukolle se että amerikanvuosienmäärä oli joko toisella tai kolmannella kymmenellä. Mukana pari tuoreempaakin. Joku murjaisi ettei kannata seurustella kenenkään kanssa joka on ollut maassa alle kymmenen vuotta, ja koko joukko räjähti riemukkaaseen nauruun... Miksi ei? Miksi niin moni meistä ”vanhoista” pysyttelee kauempana uusista? Muistan että se oli niin jo silloin kun me tultiin; ”ai, te ootte just tulleet (viisi vuotta takaperin)... no sehän on kiva.” – hiljaisuus ja keskustelu päättyi siihen. Silloin ajattelin et onpa tylyä touhua, nykyään huomaan hiljaa ajattelevani usein samoin. Niitä uusia kun tulee ja menee, ja jossakin vaiheessa se oma elämä on jo niin muotoutunut ettei jaksa aina aloittaa uudestaan uusien kanssa, ei vaan ole tarvetta. Ihan samalla tavalla kuin harvempi aikuinen ihminen nyt muutenkaan jatkuvasti hankkii itselleen uutta ystäväpiiriä. Nää vanhat kun on ihan hyviä ja mukavia, ja elämä muutenkin aika täyttä.



Suomen juhliessa walpuriaan, mä vedin jalkaan juoksushortsit ja juoksutopin ja lähdin Martan kanssa lenkille. Tervehdin puiston penkillä istuskelevaa eläkeläispariskuntaa; kehuin säätä ja vanhempi herrasmies kehoitti nautiskelemaan auringosta. Lupasin nauttia ja jatkoin matkaa. Seuraavaksi törmäsin metsäpolulla pyöräilijään. Martta pysähtyi tottuneesti polunviereen, niin kun aina kun ohitetaan, ja nainen pyysi lupaa tervehtiä koiraa... ”Ai mut sehän on ihan pentu vielä!!!!” – Joo, yhdeksänkuinen. ”Voi kun se osaa jo käyttäytyä, luulin aikuiseksi... kaunis! Meidän labbis kuoli vasta, kahdeksantoistavuotiaana.” Nainen pyyhkii silmäkulmastaan kyynelen ja taputtaa mun riehakasta pentua uudestaan. Kerron että meidänkin Martan edeltäjä kuoli vuosi sitten ja me jutellaan siinä metsäpolulla hyvä tovi, kaksi tuntematonta.



Kotona  Fredde puuhaa pihalla ja lauma leikkii vesileikkejä helteisessä säässä. Ne lähtee neidon kanssa pelaamaan tennistä ja me kävellään jannujen kanssa puistoon. Ensin ne haluaa että mä ammun niitä jousipyssyllä. Ne on jäniksiä ja mä saalistan niitä päivälliseksi. Nainen leikkitelineellä mulkoilee meidän makaaberia leikkiä. Sen poika on ehkä kaksi. Se ei vielä tiedä minkälainen on poikien maailma. Kun mä uuvun jahtaamaan niitä jousipyssyni kanssa ja istahdan kivelle siirtyy kaksikko tappelemaan – leikisti – ne painii nurmikolla ja kierii nauraen alas mäkeä. Mua huvittaa ja nappailen niistä kuvia. Nainen poikansa kanssa luo muhun viimeisen paheksuvan katseensa ja taluttaa lapsensa turvaa moisilta vaikutteilta.




Fredde ajaa M:n kanssa ohitse ja pysähtyy kun mä viittoilen puistosta. Sanon et me tullaan kyytiin ja se kysyy et miten. Autossa kun on vaan neljä paikkaa...  Sanon et kyllähän me nyt muutama sata metri mahdutaan ja mies avaa takaluukun sille jousipyssylle. Heitän jousipyssyn nuolineen takaluukkuun tennismailojen päälle ja käsken lapset autoon. Katson takaluukkua ja etken mielijohteesta hyppään sinne sisään huikaten tyttärelleni et se vois sulkea luukun. Audi S5:n takaluukku on yllättävän tilava. Tälläinen keski-ikäinen nainen mahtui sinne suorastaan mukavasti. Eniten mua kyllä huolestuttaa se ettei meidän lauma kyseenalaistanut tätä tapahtumaketjua mitenkään, ikään kuin olis maailman luonnollisin asia et niitten mutsi matkustaa faijan auton takaluukussa. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi