sunnuntai 1. toukokuuta 2016

vappu se oli meilläkin

Yhdeksän miestä. Niistä amerikkalaisia kuusi. Suomalaisia seitsemän. Yksi unkarilainen, ja yksi kanadalainen.
Seitsemän ylioppilasta. Kolme teekkaria.


Naamiksessa voi taas katsella kuvia Ullanlinnanmäeltä, vappulounaalta Kämpistä, kokoontumisista ystävien kanssa... On aurinkoilaseja ja lakkeja, hymyjä ja kuohuvaa. Päällä poplari – maksoi mitä maksoi. Me täällä maailmanlaidalla juhlittiin vappua suomalaisten ystävien kesken, yhteistä melkein koko joukolle se että amerikanvuosienmäärä oli joko toisella tai kolmannella kymmenellä. Mukana pari tuoreempaakin. Joku murjaisi ettei kannata seurustella kenenkään kanssa joka on ollut maassa alle kymmenen vuotta, ja koko joukko räjähti riemukkaaseen nauruun... Miksi ei? Miksi niin moni meistä ”vanhoista” pysyttelee kauempana uusista? Muistan että se oli niin jo silloin kun me tultiin; ”ai, te ootte just tulleet (viisi vuotta takaperin)... no sehän on kiva.” – hiljaisuus ja keskustelu päättyi siihen. Silloin ajattelin et onpa tylyä touhua, nykyään huomaan hiljaa ajattelevani usein samoin. Niitä uusia kun tulee ja menee, ja jossakin vaiheessa se oma elämä on jo niin muotoutunut ettei jaksa aina aloittaa uudestaan uusien kanssa, ei vaan ole tarvetta. Ihan samalla tavalla kuin harvempi aikuinen ihminen nyt muutenkaan jatkuvasti hankkii itselleen uutta ystäväpiiriä. Nää vanhat kun on ihan hyviä ja mukavia, ja elämä muutenkin aika täyttä.



Suomen juhliessa walpuriaan, mä vedin jalkaan juoksushortsit ja juoksutopin ja lähdin Martan kanssa lenkille. Tervehdin puiston penkillä istuskelevaa eläkeläispariskuntaa; kehuin säätä ja vanhempi herrasmies kehoitti nautiskelemaan auringosta. Lupasin nauttia ja jatkoin matkaa. Seuraavaksi törmäsin metsäpolulla pyöräilijään. Martta pysähtyi tottuneesti polunviereen, niin kun aina kun ohitetaan, ja nainen pyysi lupaa tervehtiä koiraa... ”Ai mut sehän on ihan pentu vielä!!!!” – Joo, yhdeksänkuinen. ”Voi kun se osaa jo käyttäytyä, luulin aikuiseksi... kaunis! Meidän labbis kuoli vasta, kahdeksantoistavuotiaana.” Nainen pyyhkii silmäkulmastaan kyynelen ja taputtaa mun riehakasta pentua uudestaan. Kerron että meidänkin Martan edeltäjä kuoli vuosi sitten ja me jutellaan siinä metsäpolulla hyvä tovi, kaksi tuntematonta.



Kotona  Fredde puuhaa pihalla ja lauma leikkii vesileikkejä helteisessä säässä. Ne lähtee neidon kanssa pelaamaan tennistä ja me kävellään jannujen kanssa puistoon. Ensin ne haluaa että mä ammun niitä jousipyssyllä. Ne on jäniksiä ja mä saalistan niitä päivälliseksi. Nainen leikkitelineellä mulkoilee meidän makaaberia leikkiä. Sen poika on ehkä kaksi. Se ei vielä tiedä minkälainen on poikien maailma. Kun mä uuvun jahtaamaan niitä jousipyssyni kanssa ja istahdan kivelle siirtyy kaksikko tappelemaan – leikisti – ne painii nurmikolla ja kierii nauraen alas mäkeä. Mua huvittaa ja nappailen niistä kuvia. Nainen poikansa kanssa luo muhun viimeisen paheksuvan katseensa ja taluttaa lapsensa turvaa moisilta vaikutteilta.




Fredde ajaa M:n kanssa ohitse ja pysähtyy kun mä viittoilen puistosta. Sanon et me tullaan kyytiin ja se kysyy et miten. Autossa kun on vaan neljä paikkaa...  Sanon et kyllähän me nyt muutama sata metri mahdutaan ja mies avaa takaluukun sille jousipyssylle. Heitän jousipyssyn nuolineen takaluukkuun tennismailojen päälle ja käsken lapset autoon. Katson takaluukkua ja etken mielijohteesta hyppään sinne sisään huikaten tyttärelleni et se vois sulkea luukun. Audi S5:n takaluukku on yllättävän tilava. Tälläinen keski-ikäinen nainen mahtui sinne suorastaan mukavasti. Eniten mua kyllä huolestuttaa se ettei meidän lauma kyseenalaistanut tätä tapahtumaketjua mitenkään, ikään kuin olis maailman luonnollisin asia et niitten mutsi matkustaa faijan auton takaluukussa.