sunnuntai 15. toukokuuta 2016

yltäkylläisyyteen oikeutetut lapset

Meidän lapset kasvaa vaarallisessa ympäristössä, siitä puhutaan vanhempien keskuudessa paljon, siitä että nämä lapset kasvavat keskellä yltäkylläisyyttä, hiljaisesti oikeutettuna sellaiseen mistä monet aikuisetkin vain haaveilevat. Minkälaisia aikuisia näistä kasvaa?

Seuraan tytärtäni tavaratalossa jonka toiminta rakentuu puhtaasti asiakaspalvelulle. Se on kasvanut tässä ympäristössä, se osoittelee kenkämyyjälle tottuneesti ne kengät joita se haluaa sovittaa ja asettuu sen jälkeen pehmeään nojatuoliin istumaan ja odottamaan. Pikkutakkiin pukeutunut mies istuu lattialle ja pujottaa ensimmäisen parin tytön jalkaan. Se auttaa soljen laittamisessa ja pyytää neitiä kokeilemaan jalkineita  kävellen ja juosten. Sen jälkeen kokeillaan vielä viittä paria ennen kuin lapsi osoittaa pöydällä olevaa mallikenkää ja tokaisee: ”Vielä noi... kiitos.” Lopulta pieni prinsessa on valinnut itselleen kengät, se pyytää myyjää viemään ylimääräiset pois ja keskittyy puhumaan meidän kanssa; ”Daddy, will you buy me these...”

Seuraavaksi se siirtyy vaateosastolle. Tuttu myyjä kyselee kuulumiset ja ehdottelee tytölle niitä vaatteita joista tietää sen tykkäävän. Neidin valitsemat vaatekappaleet viedään sovitushuoneeseen odottamaan sillä välin kun tyttö poimii vielä lisää sovitettavaa. Kahdeksanvuotias on täysivaltainen asiakas siinä missä aikuisetkin. Kahdeksanvuotias päättää mitä haluaa ja tietää mistä tykkää. Kahdeksanvuotias kuluttaja on tulevaisuutta. 

Pidän tärkeänä että meidän kolmikko huomaa tarjoilijan-kenkämyyjän-vaatemyyjän, että se muistaa että ne on ihmisiä työssään, että ystävällisyys on tärkeää. Nämä ihmiset eivät ole näkymättömiä, kiitos on tärkeää, ja silmiin katsominen – toisen huomaaminen.

M harrastaa tennistä ja kalliokiipeilyä. Lauantaisin tiputan sen Fredden Audilla tai omalla Bemarilla tennishallille, enkä osaa olla pohtimatta tilanteen tietynlaista absurdiutta. Huomenna sillä on koulussa liikuntapäivä. Se ostaa itselleen uuden asun liikuntapäivää varten. Kieltäydyn kutsumasta niitä urheiluliiveiksi – lapsi on kahdeksan – mutta topin, juoksulegginsit ja puseron.

M ostaa Zellaa. Mä ostan saman merkin naisten mallistosta itselleni urheiluvaatteet. 

Saman tavaratalon alakerrassa näytelmä toistuu. Tällä kertaa minä osoittelen mieleisiäni kenkiä ja Sam hakee ne. Sam tuo samalla muutaman muunkin mallin – ihan vain kokeiltavaksi. Viisitoista vuotta sitten tää systeemi ahdisti mua. Olin tottunut suomalaiseen itsepalvelukulttuuriin, ja lattialla konttaava myyjä joka sääti kenkiä mulle sopivaksi tuntui jotenkin ylettömältä. Kaikkeen tottuu. Nykyään se että Diorin meikkimyyjä soittaa mulle kotiin ja tarjoa uusinta ripsaria kokeiltavaksi tuntuu ihan tavalliselta – ei miltään.


Mutta meidän lapset kasvaa tähän. Raha ei silti kasva puissa. Miten ne kasvatetaan ymmärtämään ettei tämä tule itsestään, ettei heillä automaattisesti ole syntymäoikeutta tähän, että sen eteen pitää tehdä työtä, ja sittenkin pitää vielä sattua olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisaalta mä itse kasvoin tämän maailman suomalaisen version laitamilla. Fredde miltei sydämessä. Kun katson omia koulutovereitani, voin todeta että malli pärjäämisestä siirtyy eteenpäin. Valtaosasta tuli samanlaisia kuin meistä. 

TOMS lahjoittaa jokaisesta myydystä kenkäparista yhden parin kenkiä tarvitsevalle lapselle. Sopii. M katsoo mun kenkäostoksia ja haluaa itsekin korkokengät. Me sovitaan et odotetaan kuitenkin vielä muutama vuosi.
Mä olen vähitellen palaamassa korkokenkiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen.