Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - aamu

 


On vielä sysipimeää enkä havahtuessani osaa sanoa paljonko kello on, päivä alkaa valjeta seitsemän aikaan. Kuulostelen itseäni ja kuuntelen hetken hiljaa, kuulenko jo autojen ääniä? Miltä metsä kuulostaa? Onko Maeve-kissa jo hereillä? Sängyn jalkopäässä Martta odottaa päätöstä ja katsomattakin tiedän koiran tarkkailevan minua. Nousen istumaan, koira hyppää lattalle ja oven takaa kuuluu vaativa naukaisu. Kännykän kello näyttää 5:36 - uusi päivä on alkanut.

 

Alakerrassa käynnistän kahvinkeittimen ja koneen jauhaessa papuja nappaan kissan syliin ja avaan ulko-oven. Kävelen pihalle koiran seuraksi, vilkutan naapurille joka lähtee töihin ja juttelen kissalle joka tarkkailee pimeyttä. Alakoulun rehtori ajaa ohitse ja vilkutan hänellekin, kuten melkein jokaisena aamuna. Ruokin ensin koiran ja sitten kissan, vaihdan vesikulhoon puhtaan veden ja kahvia odotellessani jumppaan kesällä murtunutta nilkkaa. Kun kahvi on tippunut otan kaapista mukin ja lähden termaripannun ja kahvikupin kanssa toimistoon yläkertaan. Kissa hyppää työpöydälle ja Martta istuu mun viereen odottaen aamuherkkuja. Koiralle muutama koirankeksi, kissalle pakastekuivattuja mutuja.




 

Aamu. Minun oma hetkeni. Ainoa aika päivästä kun kaikki muut vielä nukkuvat. Käyn läpi sähköpostit ennen kuin luen uutiset; New York Times, Seattle Times, KOMO News, Helsingin Sanomat ja nyt vaalien aikaan myös CNN. Sen jälkeen Facebook ja ehkä Insta. Muut ehtii myöhemmin, sitten kun muut ovat hereillä ja päivä on virallisestikin alkanut. Nämä ovat myös ne tunnit kun teen sopimuksia ja luen niitä läpi, aamun hiljaisuudessa, rautaisella keskittymiskyvyllä, koiran kuorsatessa työhuoneen nurkassa omalla sängyllään.




 

Puoli kahdeksalta palaan alakertaan laittamaan aamiaista ja vähitellen talo täyttyy hälinästä. Onks sulla palavereja tänään? Voitko käydä apteekissa? Mun tanssitrikoot on likaiset äiti, ehditkö pesemään ne ennen kuin mulla on tanssi tänään? Missä on mun silmälasit? Äiti mä en löydä niitä... Miksi toi aina katsoo mua noin aamulla... Hei, oletko kuullut että kun meet tähän tietokonepeliin ja teet näin ja sit noin ja sit meet sinne tasolle ja tohon huoneeseen niin saat sinivihreä yksisarvisen-lamborghinin-aseen-polkupyörän? Mitä tapahtuu jos otan mun peniksestä kuvan snapchatissä? Kyllä rakas, ei rakas, wow sehän on hienoa... ja ei, älä ota mitään kuvia. Huokaan ja mietin että poika taitaa olla vähitellen valmis sinne yläkouluun. 

 

 Nähdään taas huomenna aamu!


Maeve ja Martta leikkii. 


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää