Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - armollisuus

 

Sunnuntaiaamiainen.

Eilen en kertakaikkiaan jaksanut kirjoittaa sillä työntäyteinen viikonloppu yhdistettynä siihen vaalituloksen mukanaan tuomaan helpotuksentunteeseen imi viimeisetkin mehut, ja lastenkin kanssa halusin viettää aikaa huolimatta siitä että kaikista mieluiten olisin vetäytynyt sohvalle katsomaan telkkaria - ihan yksin. En siis kirjoittanut ja olen kiitollinen itselleni siitä ettei ole pakko.

 

Maanantaina heräsin ja aloitin viikon kuten aina, avaamalla kalenterin aamuviideltä - hullu kun olen ja vähän univaikeuksinen ja ahdistunutkin. Kauhukseni huomasin että mulla on useamman tunnin koulutus buukattuna aamulle, sellainen pakollinen koulutus joka on tehtävä kahden vuoden välein eikä sitä sopinut siirtää kun se oli jo maksettukin. Ei huvittanut eikä olis jaksanut.


Aikana ennen Covid-19 näissä oli pakko olla paikalla ihan fyysisesti. 


 

Onneksi kuitenkin riitti että hyppäsi suihkuun, kampasin tukan ja veti päälleen saman pyjaman kuin missä oli nukkunut. Kylmentyvä sää saa perioraalidermatiitin oireilemaan ja suun ympärystä kehysti ensimmäisen pakkasaamun myötä ihottuma. Jalkaan villasukat ja viereen iso pannullinen kahvia. Ketään ei kiinnosta miltä näytän, ainoastaan se että kamera on päällä ja olen läsnä ja osallistun. Ihan tarpeellinen koulutus, paljon hyvää asiaa ja taas kerran taputin itseäni selkään siitä että päivitän jatkuvasti omaa asiantuntemustani sopimusmuutosten ja kiinteistövälityslainsuhteen. Koulutuksessa tunsin olevani kuin Hermione Granger, se jolla oli aina käsi pystyssä ja vastaus valmiina.

 

Aina ei tarvitse jaksaa ja viitsiä, ja työpäivä sujuu oikein hyvin myös yöpaidassa ja villasukissa. Olen antanut periksi paljon, opetellut hellittämään, ottamaan ne päiväunet ja luopumaan jonkinlaisesta kunnollisuuden illuusiosta. Harjoitus on edelleen kesken, mutta vuosien myötä olen kasvanut myös tässä - armollisuudessa itseä kohtaan. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän