Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - keskonen

 


Mitä tää on? - Se on riisiä. Mutta miks tää on jotenkin outoo? Tuntuu kummalta hampaissa... Riisi jonka seassa on keitetty kourallinen farroa ja joukkoon heitetty vähän paahdettuaja sishito chilejä, valkosipulia, yrttejä ja maissia jää vaivihkaa lautaselle päätyen lopulta Martan lautaselle. Ei se mitään, ei kaikesta tarvitse tykätä mutta lautaselle on viimeaikoina jäänyt vähän kaikki saatesanoin; mitä tää on? Outoo? En tykkää? Onko pakko? Ei oo nälkä. Myönnän. Vika on varmasti myös äidissä joka ei nyt vaan kykene keittämään ihan tavallista riisiä, ihan tavallista jauhelihakastiketta, ihan tavallista tavallista. Valitettavasti lapsipolo on syntynyt kotiin jossa ruuassa on aina kaikenlaisia ruohonkorsia ja sattumia.

 




Kun siihen normaaliin en mä tiiä, en tykkää, en haluu lisätään vielä se että periaatteessa yritän keittiömestarina noudattaa jollakin tasolla näitä perheen sisäsyntyisiä erikoisruokavalioita, sitä että meillä asuu se lapsi joka ei syö mitään mikä nousee vedestä, oli se sitten merilevä, ahven tai osteri ja että toisessa päässä on se lapsi joka ei syö lihaa, paitsi jos se on pekonia. Viidakkoa voidaan jatkaa sillä että yksi viidestä ei syö perunaa missään muodossa, kaksi ei syö perunamuusia, yksi ei syö pastaa, yksi karsastaa riisiä, kolme syö papuja mutta vain tietynlaisia papuja. Yksi syö parsakaalinsa raakana, toinen vain keitettynä ja kolmas uunissa paahdettuna. Yhdelle on väliä mitä lajiketta parsakaali on. Yksi syö vain kirsikkatomaatteja, toinen vain ruskeita kumatoja tai heirloom tomaatteja, kolmannen porkkanat pitää keittää. Voisin siis laittaa ruokaa aamusta iltaan.




 

Tämä episodi riisin kanssa oli niin sanotusti se viimeinen pisara. Se hetki kun kamelin selkä katkesi eikä sitä yhtään auttanut se että lautaselle oli jäänyt myös aamiainen ja lounas ja lapsi oli löytynyt ruokakomerosta syömässä muropatukkaa. Ei mun tekemä ruoka sentään niin kauheeta ole. Minä istuin hiljaa ja Fredde piti lapsille palopuhetta. Ne istuivat olohuoneen sohvassa vaivaantuneen näköisinä ja katselivat varpaitaan. Kentsu piipitti väliin että hän kyllä söi kaiken... Loppukaneetti lasten isältä oli että kivaa nähdä mitä keität huomenna. Kymmenvuotias katsoo isäänsä ja kysyy että ai mä? - Joo! Sä. Nyt lapsi itkee ja sopertaa ettei hän osaa. Lupaan auttaa, mutta vain auttaa. Lapsi itse saa suunnitella ja toteuttaa.

 




Koulun päättyessä seuraavana päivänä kysäisen pojalta mitä me syödään ja saan vastaukseksi epäuskoisen katseen ja kysymyksen että oltiinko me tosissaan? Joo, oltiin. Sinä keität tänään. Mitä me syödään? - Pizzaa. - Okei.

 

Autan miestä tekemään pizzataikinan tai siis lähinnä autan sitä murtolukujen kanssa koska sen ilme oli niin täynnä kauhua kun tulostin sille taikinaohjeen ja se vilisi sellaisia. Mies mittaa veden ja hiivan ja sokerin. Lisää suolaa ja oliiviöljyä, sekoittaa ja lisää jauhot. Kun Puukauhasta loppuu voima käsken vaivata käsin ja poika tekee työtä käskettyä. Kun taikina on valmis se jää kohoamaan.




 

Täytteeksi tulee lampaanjauhelihaa ja paprikaa. Mies paistaa jauhelihan valurautapannulla ja kuutioi paprikan - ihan itse. Minä nostin pannun, se painaa niin paljon. Kehoitin maistamaan ja kysyin puuttuuko siitä ehkä jotakin? Seokseen lisätään suolaa, mustapippuria ja basilikaa. Autoin vähän lapsen katsoessa mua anovasti ja kerroin mitä siihen ehkä voisi laittaa. Sipuli, valkosipuli ja muut yrtit hylättiin. Taikina kaulitaan uunipellille. Sille levitetään tomaattikastike ja juusto. Sen jälkeen tulee paistetun lampaan ja paprikan vuoro. Muuta? - Ei. Ookoo. Pannupizza menee uuniin.




 

Lopputulos on taivaallista kaikkien mielestä. Mietin taas kerran että nämä kolme pitäis laittaa keittiöön vähän useammin. Some täyttyy ihailevista kommenteista ja me vanhemmat jäädään kiillottamaan sädekehää.

 

Marraskuun 17. on kansainvälinen keskoslastenpäivä. Tämä pieni mies joka syntyi veljensä kanssa ennenaikojaan, kasvaa yhä siellä 10% käyrän alapuolella, säikytteli meitä pienenä apnealla, astmalla ja sydämen sivuäänellä tekee maailman parasta pizzaa. Vanhemmuus on ihan huikeeta!





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän