Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - isot lapset

 


Fredde oli nähnyt unta siitä että olin tullut kotiin pienen vauvan kanssa. Unessa olin herättänyt nukkuvan Fredden ja ollut vihainen koska hän ei ollut laittanut mitään valmiiksi vauvaa varten. Olin kivahtanut että olisin voinut kuvitella että kolmen lapsen isä tietää mitä vastasyntynyt tarvitsee. Fredde oli ajatellut unessa ahdistuneena ettei voi olla totta että se valvominen ja vaipanvaihto alkaa taas uudestaan. Aamulla herätessään Fredde oli helpottunut.




 

Muutamaa päivää myöhemmin näin että vanha luokkakaveri oli saanut ensimmäisen lapsen. Sydän täyttyi ilosta ja onnesta heidän puolestaan - miten mielettömän ihana uutinen ja minkälaisia syvän onnellisuuden sävyttämiä valokuvia niin pienokaisesta kuin vanhemmista - ja samalla mietin miten raskasta elämä vastasyntyneen kanssa oli jo kaksitoista vuotta sitten, 36-vuotiaana. Mietin Fredden unta ja sitä että omat ajatukset olisivat kieltämättä olleet samansuuntaisia kuin Freddellä.




 

Poikien kummivanhempi muistelee puhelimessa kaihoten aikaa kun lapset olivat pieniä, kolme- ja viisivuotiaat. Se vasta oli mahtavaa aikaa kun lapset olivat siinä läsnä ja tarvitsevia. Nielaisen oman tuskanparahdukseni sillä omat muistot näistä vuosista eivät ole kovin valoisia. Komiikkaa niistä kyllä löytyy vaikka kirjaksi asti mutta samalla kohtuutonta riittämättömyyden tunnetta, väsymystä ja hetkittäin jopa vihaa omia lapsia kohtaan.




 

Tättis huutaa niin että tanner tärisee ja Fredde nauraa että meidän pitäisi varmaan rakentaa poikien vaatehuoneesta panic-room minne voisi paeta teinin raivoa. Ollipolli on unohtanut ottaa ADD-lääkkeensä muistuttaen enemmän dementiapotilasta kuin itseään ja Kentsu tökkii siskoaan sanoilla kuin yrittäen härnätä uinuvaa jalopeuraa. Meidän lapset on kaksitoista ja kymmenen. Me vanhemmat ollaan yhdessä sitä mieltä että tämä on ehdottomasti parasta aikaa meidän lasten kanssa, että niistä tulee vuosi vuodelta hauskempia ja ihanampia.





Tättis lähtee meidän mukaan töihin ja juttelee pohjapiirroksista ja talomalleista ammattitaitoisesti. Meidän kiertäessä asiakkaitten kanssa se käyttää Martan lenkillä ja sitten kun ollaan kaikki taas autossa me jatketaan keskustelua milloin politiikasta, milloin jostakin ihan muusta. Lounaalla se tilaa juustolautasen salaatilla ja kun mitataan on meillä pituuseroa pari senttiä. 


Pojat on siinä vaiheessa missä niistä kasvaa pikkupojasta yläkoululaisia. On mieletöntä käydä niitten kanssa keskustelua ja katsoa kuinka perspektiivi maailmaan muuttuu, kasvaa ja kehittyy. Yhtäkkiä niillä on omia, monikerroksisia mielipiteitä maailman asioista. Siinä missä toinen vanhempi kokee menettäneensä lapset heidän kasvaessaan koen itse että omani tulevat lähemmäs. Minä olen paljon parempi tässä kuin vastasyntyneen, taaperon tai leikki-ikäisen vanhempana. Ensi syksynä meillä on kolme yläkoululaista. Se on yhtäaikaa mielettömän ihanaa ja ensimmäistä kertaa vähän haikeaakin.




Kommentit

  1. Onneksi joku muukin uskaltautui ulos tästä kaapista. Kiitos, Muusa!
    Ruusuinen kuva lasten alkuvuosista on usein harha, mutta harva tunnustaa sen. Jaksamisen äärirajoilla vetäminen on tullut normiksi, mutta avun pyytäminen hävettää. Mielestäni se on vaarallinen suuntaa, haitallinen sekä lasten että vanhempien mielenterveydelle. Ja asiasta kannattaa puhua enemmän ja avoimemmin.
    https://viaperasperaadastra.com/2020/10/18/10-vuotta-aitina/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Mä olen jokusen kerran ennenkin avautunut tästä samasta aiheesta ja olen ehdottomasti kanssasi samaa mieltä siitä että jostakin syystä tästä aiheesta vaietaan turhaan ja jätetään vanhemmat usein aika yksin. Jostakin syystä sinun blogisuvustosi ei aukea minulle :(

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän