Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - autoajelu

 


Marraskuun neljäntenä torstaina vietetään kiitospäivää ja moni amerikkalainen pohtii oman elämänsä kiitollisuuden aiheita päivittäin marraskuussa. Ajattelin yhtyä tähän ja kirjoittaa sarjan ”26 aihetta kiitollisuuteen” haastaen samalla muut mukaan. Sarjan tavoite ei ole pohtia maailmaa mullistavia asioita vaan keskittyä arkipäiväisiin kiitollisuuden ja ilon aiheisiin.




 

Kuukauden ensimmäisenä päivänä olen kiitollinen sunnuntaiajelusta aurinkoisessa säässä Tättiksen kanssa. Tämä vuosi on opettanut minulle ettei autolla ajaminenkaan ole itsestäänselvyys olenhan ollut tänä vuonna tahtomattani viisitoista viikkoa ajamatta autoa. Ensin keväällä vyöruusun takia ja sitten kymmenen viikkoa heinäkuun lopusta murtuneen nilkkani kanssa.




 

Monelle autolla ajaminen on yhdentekevää. Jollekin se on yhtä tuskaa ja nostattaa kylmän hien jo pelkkänä ajatuksena, mutta sitten on kaltaisiani joille auton ja vapauden välillä on suuri yhtäläisyysmerkki. Tarvitsen autoa paitsi työni tekemiseen niin myös hengittääkseni vähän vapaammin. Olen kahdeksantoistavuotiaasta lähtenyt ajelulle yksin selvittääkseni omia ajatuksia. Olen ajanut ajamisen ilosta vailla päämäärää ja auton avainten puuttuminen on minulle suuri vapaudenriisto. Fredde on onneksi kaltaiseni.



 


”Kulta, pitäis käydä kaupassa... koska ehtisit?” Tai: ”Rakas, asiakas haluaisi nähdä nämä kodit, koska voit ajaa mut” Freddehän ajoi, ja mukisematta ajoikin, mutta tunsin silti itseni kädettömäksi. Maaliskuun alusta myös Tättikselle on autoajeluista tullut henkireikä jota hän kaipasi ihan samalla tapaa kuin äitinsä. Niinpä; “mom, could we go on a drive today?” On lauseena rakas. Autoajeluilla puhutaan elämästä, koulusta, tanssista ja tulevaisuudenhaaveista. Täynnä kiitollisuutta vapaapäivästä ja yhteisestä hetkestä.




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää