Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - zoom

 


Tämä saattaa, etenkin Suomesta katsottuna, tuntua kummalliselta mutta tänään kirjoitan kiitollisuudesta videokonferensseihin.

 

Oma ihan eka videokonferenssi taisi olla maaliskuun alkupuolella. Ne oli aina Zoomissa ja kaikki tuntui tosi oudolta. Joo, joo, maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat tehneet tätä päivittäin jo vuosia, mutta mulle zoompalaveri oli jotakin uutta ja aika jännääkin. Milloin ei päässyt mukaan tai tipahti kyydistä tai unohti laittaa itsensä äänettömälle - no, sitä nyt tapahtuu edelleen, tosin nykyään harvemmin neulontaohjeita kaikille haluttomille, vaan esimerkiksi maanantaina se kaikkia naurattanut hetki kun lapsi ilmoitti tarvitsevansa vessapaperia ja vessan olevan tukossa ja kakkaa kaikkialla. Näistä videopalaverimokista on riittänyt niin meemejä kuin muunkinlaista viihdettä ihan maailmanlaajuisesti. Törmäsinpä joulukorttiinkin jossa joulupukkia muistutettiin pukemaan päälleen muutakin kuin yläosa lahjojenjakokierrokselle.


Tämän ryöstin täältä


 

Tällä viikolla, ihan tavallisella viikolla, olen ollut kahdessatoista videopalaverissa. Se on viiden työpäivän aikana kaksi ja puoli videopuhelua päivässä. Ihan tosi vähän kun katson Fredden päiviä tai lasten kummeja tai muita alueen teknologiatyöntekijöitä. Mutta se on kuitenkin melkein viisitoista tuntia videopuhelussa, siis viidessä päivässä. Enempäänkin olisi mahdollisuus, mutta ohitan suvereenisti aika monet työnantajan palaverit, kuten sen joka-aamuisen hengennostatustilaisuuden. Henki kun nousee nostattamattakin, olenhan suomalainen. Ennen maaliskuuta en ollut koskaan ollut mukana videopuhelussa.


 

Mutta videopuhelut mahdollistavat ihan valtavasti ja niistä on tullut arkipäivää niin lasten koulunkäynnissä, harrastuksissa kuin ystävienkin tapaamisessa. Ilman videopuheluita jäisivät kontaktit ulkomaailmaan aika vähäisiksi. Kun takana on 250 päivää enemmän tai vähemmän eristäytynyttä elämää ovat videopalaverit kuin henkireikä. Tänään osallistuin lounasaikaan vartin verran kummityttöni synttäreille - videopalaverissa - lähin osallistuja oli tytön kodin viereisestä talosta ja siitä sitten lähdettiin laajentamaan rengasta ensin ympäri Seattlea, sitten Yhdysvaltoja ja lopulta Eurooppaan. Isovanhemmat ja serkut Bostonissa ja mummi Liverpoolissa, mikä mieletön keino saattaa kaikki yhteen samaan aikaan.

 

Uskon että videokonferenssit ovat tulleet jäädäkseen myös meidän tavisten maailmaan, myös sitten kun kaikki tämä on takanapäin. Osavaltion kuvernööri kehotti kaikkia osavaltion rajat ylittäviä 14 päivän karanteeniin alkaen tästä päivästä samaan aikaan kun eteläinen naapurimme Oregon laittoi käytännössä ovet säppiin kahdeksi viikoksi. Ei se mitään, otetaanko nopeat zoomit? 


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää