Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - lapsen käsi

 


Lapsen käsi ottaa kiinni omastani ja tiedän että seuraavaksi kuulen sanan - äiti. Kuulen ensin tarinat tietokonepelistä ja sitten ulkoleikeistä ja lopulta pohdimme yhdessä kävelyretkeä, sadesäätä, koiraa ja sitä miten mahtavaa on se että meidän kissa tuli juuri meille. Se puhuu mulle sen siskosta ja miettii miksi sen kanssa on aina välillä niin vaikeeta. Vastaan aina välillä, mutta useimmiten kuuntelen ja myötäilen.

 

Minä kävelen melkein jokaisena päivänä, satoi tai paistoi. Useimmat koiranomistajat kai käyvät kävelyllä, mutta itselle se on myös sellainen omien ajatusten kuulemisen ja pysähtymisen hetki, ainakin silloin kun kävelen kahdestaan koiran kanssa. Vain kesän kuumimpina päivänä jätän kävelylenkin tekemättä. Meillä Martta voisi ihan yhtä hyvin ulkoiluttaa itse itsensä ja niin tapahtuukin toisinaan. 




 

Rakastin kävelyretkiä jo lapsena ja houkuttelin kävelylle mummin ja kummitädin ja Famon. Kun olin riittävän vanha, lähdin kävelylle ihan itsekseni, mutta kävelyretket luonnossa ja myös kaupungilla ovat aina olleet rakkaita. Fredde lähtee usein mukaan ja saattaa lähteä itsekseenkin kävelylle. Silloin joskus, nuorna parina, kävelimme sunnuntaisin välillä kymmeniä kilometrejä Helsingissä ja edelleen Ultra Bran laulunsanat saavat minut hymyilemään.


Sunnuntaina on juhlavaa

Kävellä hiljaisia katuja

Olla matkalla tapaamiseen

Ihmiset vetävät naruista

Vakavia koiria ulkoilutetaan

  • Ultra Bra

 

Tättis inhoaa kävelyretkiä sillä samalla varmuudella kuin minä niitä rakastan. Teinin kaikkitietävyydellä kuulen miten kävelylenkit ovat tyhmintä koko maailmassa eikä kukaan järkevä halua lähteä kävelylle koska se on niin hidasta ja tylsää. Sen kerran kun saan sen houkuteltua mukaan, se kulkee kolmekymmentä metriä mun perässä ja kiukuttelee koska on kuuma tai kylmä tai kengässä on kivi tai kuljen muuten vaan liian nopeasti. Kun hidastan, hidastaa teinikin ja kulkee taas sen saman muutaman kymmenen metriä minun perässäni kiukuten ja sadatellen.

 

Vain yksi kolmesta käy mun kanssa kävelyllä ihan vapaaehtoisesti. Niin että se heittää mulle ainakin kerran viikossa kysymyksen; lähdetäänkö kävelylle? Ja jokainen kerta sydämeni läikähtää lämpimästi ja palaan hetkeen mummin-kummin-famon kanssa metsäpolulla.

 

Lapsen käsi ottaa kiinni omastani ja tiedän että seuraavaksi kuulen sanan - äiti. Kuulen ensin tarinat tietokonepelistä ja sitten ulkoleikeistä ja lopulta pohdimme yhdessä kävelyretkeä, sadesäätä, koiraa ja sitä miten mahtavaa on se että meidän kissa tuli juuri meille. Se puhuu mulle sen siskosta ja miettii miksi sen kanssa on aina välillä niin vaikeeta. Vastaan aina välillä, mutta useimmiten kuuntelen ja myötäilen - olen vaan läsnä.




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää