Siirry pääsisältöön

26 aihetta kiitollisuuteen - some

 


Pysähdy hetkeksi. Ihan pieneksi vain. Luet tätä juttua nyt todennäköisesti facebookin kautta, ehkä suoraan blogisaitilta, mutta todennäköisimmin somesta. Olet somessa, vuorovaikutat ja keskustelet, ehkä vain peukulla, sydämellä tai kyynelin mutta kommunikoit kuitenkin. Sanot jotain kivaa ja välillä mietit että vitsit mikä törppö ja saatat päästää näppäimistöltä jotakin kärkevää - olen itsekin toisinaan sanonut turhan rumasti. Välillä keskustelu on kiivastakin ja joskus käy niinkin että joku viheltää pelin poikki ja sulkee mahdollisuuden kommentteihin. Jokainen meistä tietää että on olemassa tiettyjä sivustoja ja keskusteluita joita on paras väistää jos ei halua tunkea meloneita nenään. On paikkoja joissa saat hersyvät naurut - ehkä jonkun toisen kustannuksella - mutta naurut kuitenkin. Käyt vilkaisemassa mitä ystäville kuuluu, toivotat niille joilla on syntymäpäivä hyvää syntymäpäivää. Elät mukana.

 




Nyt pysähdy. Ihan hetkeksi vain. Tee mielikuvaharjoitus. Minkälainen tämä vuosi olisi ollut ilman sosiaalista mediaa? Mitä jos et olisikaan voinut seurata, tykätä, kommentoida ja jakaa? Mitä jos tämän vuoden aikana yhteys ulkomaailmaan olisi ollut pelkkä puhelin, ehkä sähköposti. Uutiset olisit lukenut paperisesta sanomalehdestä ja katsonut niitä tv-lähetyksestä. Kaikki-tässä-heti-nyt olisi poissa. Olisi viive, tiedotusviive. Ehkä elämä olisi ollut lähestyttävämpää ja vähemmän kuluttavaa? Enemmän kirjoja ja palapelejä.  Minkälainen sinun vuotesi olisi ollut? Olisitko ollut yksinäinen? Olisivatko eristäytyneisyyden viikot tai kuukaudet tuntuneet vielä pidemmiltä kun et olisi voinut jakaa niitä? Vai kuulutko ehkä siihen ryhmään joka aina säännöllisesti miettii sometaukoa, sitä että somesta tulee enemmän huonoa kuin hyvää?




 

Myönnän rehellisesti että minun elämäni olisi varmasti ollut yksinäisempää. En tiedä olisinko jaksanut, tai olisinhan minä, ainoa vaihtoehto on jaksaa. Mutta somesta on ehkä tänä vuonna, enemmän kuin koskaan ollut iloa. Se on tuonut lähelle vieraita ihmisiä kaukaa, ihmisiä joista en tiedä paljoa, en ole koskaan heitä tavannut mutta kirjoittamisen ja kirjoitusten myötä minusta tuntuu että tunnen heidät. Olen myötäelänyt heidän ilojaan ja surujaan ja he ovat osallistuneet minun elämääni. Kiitos siitä.




 

Tiedän mitä minun naapureilleni kuuluu. Tiedän mitä naapurustolle kuuluu. Toivotan tuntemattoman perheen lapselle hyvää syntymäpäivää ajamalla heidän talonsa ohitse ja tööttäämällä. Koska some ja vanhempien pyyntö. Järjestän naapureitten kanssa ruoka- ja vaatekeräyksen perheelle joka tarvitsee apua, kuuntelen, kuulen ja vastaan. Saan kiitoksen vieraalta omien poikieni hyvästä käytöksestä pyörätiellä ja osallistun keskusteluihin joskus merkittävistä ja usein aika merkityksettömistä asioista. Tiedän kuitenkin mitä naapurustossa tapahtuu ja miksi netti on nurin.




 

Ne ihan oikeat ystävät, ne joitten kanssa jaan tämän pienen oman elämäni, myös heihin some on ollut tärkeä yhteyskanava joka kautta elää mukana ne syntymäpäivät joita ei voitukaan järjestää, ne kävelyretket ja kahvikutsut jotka jäivät tekemättä ja pitämättä. Ihastelen valmiita leipiä, kakkuja, villapaitoja ja savitöitä somessa, toki myös soitan ja puhun puhelimessa mutta ilman somea olisi yhteydenpito ollut kovin toisenlaista tänä kummallisena vuotena.



 


Somesta puhutaan usein kovin negatiivisessa sävyssä ja korostetaan niitä varjopuolia, kiiltokuvaelämää ja epäaitoutta. On vähän noloakin olla Facebookissa. Insta on trendikkäämpää ja TikTok. Some on kuitenkin paitsi viihdettä, myös tärkeä vuorovaikutus ja viestintäkanava. Minulle se on myös työväline. Olen kiitollinen siitä että elämä on tänä vuonna ollut vähän vähemmän yksinäistä ja aika paljon hauskempaa kiitos Facebookin, Instan ja TikTokin.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän