Siirry pääsisältöön

pikku, pikku muija

Martta on Cottonelle-koira.


Martta on ollut meidän perheessä nyt kolme viikkoa ja kolme päivää. Tullessaan se painoi noin viisi ja puoli kiloa, tänään lääkärissä vaaka näytti 8.4kg. Onhan se kasvanut. Onhan se kasvanut niin paljon että se osaa jo kiivetä portaita ylös ja alas, tosin alastulo vähän hirvittää ja neito tulee mieluiten alas niin että joku menee edeltä ja on valmiina ottamaan kopin jo Martta menee laskuissa sekaisin. Sitäkin tapahtuu. Ohitse ajavat autot pysähtyvät ja kysyvät onko se, se vessapaperi mainoksen koira?

Autossa se on oppinut matkaamaan kennelissä lavalla. Enää ei tarvitse ajaa hätätilanteessa koira sylissä, eikä se kyllä siihen kuskin ja ratin väliin taitais enää mahtuakaan, saati että se pysyis siinä nukahtaen mun käsivarrelle. Siinä se tosin matkusti vain kerran. Kahdesti se tais matkustaa takapenkillä M:n sylissä.

Täällä matkustaa Martta.


Martta täytti eilen yksitoista viikkoa ja osaa nyt istua, seurata, tulla luokse ja pysähtyä käskystä. Tätä kaikkea harjoitellaan aiona ja kaikkialla, mutta etenkin aamun hämärissä meidän liikkuessa lammen rannalla kahdestaan. On sitä testattu jo tositilanteessakin, ja Martta antaa lenkkeilijän juosta ohitseen, se pysähtyy käskystä vaikka näkee koiran ja istahtaa jo pyytämättäkin ennen tien ylittämistä. Hihnassa se kulkee lähinnä koulubussipysäkillä ja sielläkin se tyytyy istumaan mun jaloissa tyynenä kymmenien lasten halutessa silitellä sitä. Aina välillä se katsahtaa mua kuin kysyen että pitääkö tässä tosiaan vielä möllöttää ja mä tarjoan sille taskusta murusen koirapekonia ja sit se taas istuskelee.

Pikku, pikku muija.


Tasan kerran se on niin sanotusti lähtenyt käsistä, ja se oli silloin kun viiden lapsen lauma – ihan omat ja naapurin – leikkiessään käytännössä ajoivat sen tielle. Silloin se ei kuullut tai halunnut kuulla käskyä pysähtyä. Sekin oli mun syy, keskityin koiran ja lasten sijasta naapurinrouvaan. Tuleehan näitä tilanteita ajan kanssa lisää, mutta mitä paremmin nää käskyt saa ajettua sen takaraivoon tässä vaiheessa kun se on vielä pieni ja helposti muokattavissa, sitä paremmin ne samat asiat myös siellä pysyy läpi uhman ja murrosiän.  

Martta 10 viikkoa, Milly 10 kuukautta. Kumpi vaikuttaa rauhallisemmalta?


Kirjoittamisen kannalta Martta on tylsä koira. Meille ei tainnut osua Marleya, ei sen puoleen, olen oman elämäni Marleyn jo käynyt läpi. Sen koiran joka söi tennispallon kokonaisena, siis nieli ja myös kakkasi ulos. Sen joka söi seinät, saunasta lauteet ja huonekalut. Sen jonka takia tiskirättiä ei vielä vuosienkaan jälkeen voinut jättää esiin ja joka ravisti päätään niin että poimin – kyllä, poimin. Ei niitä pyyhkiä voinut. limajojoja pianonkyljestä. On meillä sellainenkin koira ollut. Lapsille kerroin siitäkin kerrasta kun se Meidän muinainen Marley söi mun kipsivalosta varten ostetut kipsit, kaakaojauheet se levitti valkoiselle matolle ja kerran se jopa onnistui nielemään parsinneulan jonkun ompelutyön mukana.

Martta leikkii naapurin Moose:n kanssa.


Nyt meillä on Martta. Martta on viilipytty. Se ei hätkähdä yhtään mitään eikä ketään. Se pitää kaikesta ja kaikista ja mun kirjoittaessa se köllöttelee tossa vieressä patjalla ja jyystää puruluuta. Eläinlääkärissä se ei tainnut edes huomata kun hoitsu tunki kuumemittarin sen takapuoleen ja rokotuksiinsakin se suhtautui lakonisesti. Se on sellainen tasainen ja perusrauhallinen – mellow yellow, niin kuin näistä keltaisista täällä tupataan sanoa.

Mä kirjoitan Martta loikoilee vieressä.


Silloin kun me ei olla kotona Martta jää keittiöön kenneliin. Se ei hauku, vingu tai ulise. Se leikkii ja nukkuu. Hyvin se on siellä pärjännyt pitkiäkin pätkiä, parhaimmillaan kuutisen tuntia. Pärjännee ensi viikolla sen seitsemänkin tuntia. Kun me ollaan kotona se on siellä missä minäkin. Periaatteessa rajattuna lapsiportilla keittiöön, mutta yhtälailla laittamassa pyykkiä, katsomassa telkkaria tai pukeutumassa makkarin kylppärissä. Ruokapöydän valurautajalan maalissa näkyy pienet hampaanjäljet. Toiset on vanhassa puisessa satulatuolissa. Siinä se. Ei leluja, ei kenkiä, ei sähköjohtoja. Osin varmasti myös siksi ettei sillä ole ollut mahdollisuuksia muuhun.

Martta on innoissaan kun me tullaan kotiin.


Periaatteessa Martta on myös sisäsiisti. Se soittaa kelloa ja pyytää ulos tarvittaessa ja siihen liittyy myös neidin ainoa kolttonen. Kun Martalla on tylsää se soittaa kelloaan muutaman minuutin välein, kuin selvittääkseen kuinka monta kertaa mä kävelen ovelle ja päästän sen ulos vain kutsuakseni sen takaisin sisään kun se virnistää mulle pihalla.

Martta soittaa kelloa ja pyytää ulos.



Marttaseni on melko lähellä täydellistä koiraa. Ystävä mulle jo toteskin; ”Vaikeat lapset, helppo koira.”

Eilen Martta sisusti. Se kuljetti omaa koiransänkyään ympäri keittiötä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi