pikku, pikku muija

Martta on Cottonelle-koira.

Martta on ollut meidän perheessä nyt kolme viikkoa ja kolme päivää. Tullessaan se painoi noin viisi ja puoli kiloa, tänään lääkärissä vaaka näytti 8.4kg. Onhan se kasvanut. Onhan se kasvanut niin paljon että se osaa jo kiivetä portaita ylös ja alas, tosin alastulo vähän hirvittää ja neito tulee mieluiten alas niin että joku menee edeltä ja on valmiina ottamaan kopin jo Martta menee laskuissa sekaisin. Sitäkin tapahtuu. Ohitse ajavat autot pysähtyvät ja kysyvät onko se, se vessapaperi mainoksen koira?

Autossa se on oppinut matkaamaan kennelissä lavalla. Enää ei tarvitse ajaa hätätilanteessa koira sylissä, eikä se kyllä siihen kuskin ja ratin väliin taitais enää mahtuakaan, saati että se pysyis siinä nukahtaen mun käsivarrelle. Siinä se tosin matkusti vain kerran. Kahdesti se tais matkustaa takapenkillä M:n sylissä.

Täällä matkustaa Martta.

Martta täytti eilen yksitoista viikkoa ja osaa nyt istua, seurata, tulla luokse ja pysähtyä käskystä. Tätä kaikkea harjoitellaan aiona ja kaikkialla, mutta etenkin aamun hämärissä meidän liikkuessa lammen rannalla kahdestaan. On sitä testattu jo tositilanteessakin, ja Martta antaa lenkkeilijän juosta ohitseen, se pysähtyy käskystä vaikka näkee koiran ja istahtaa jo pyytämättäkin ennen tien ylittämistä. Hihnassa se kulkee lähinnä koulubussipysäkillä ja sielläkin se tyytyy istumaan mun jaloissa tyynenä kymmenien lasten halutessa silitellä sitä. Aina välillä se katsahtaa mua kuin kysyen että pitääkö tässä tosiaan vielä möllöttää ja mä tarjoan sille taskusta murusen koirapekonia ja sit se taas istuskelee.

Pikku, pikku muija.

Tasan kerran se on niin sanotusti lähtenyt käsistä, ja se oli silloin kun viiden lapsen lauma – ihan omat ja naapurin – leikkiessään käytännössä ajoivat sen tielle. Silloin se ei kuullut tai halunnut kuulla käskyä pysähtyä. Sekin oli mun syy, keskityin koiran ja lasten sijasta naapurinrouvaan. Tuleehan näitä tilanteita ajan kanssa lisää, mutta mitä paremmin nää käskyt saa ajettua sen takaraivoon tässä vaiheessa kun se on vielä pieni ja helposti muokattavissa, sitä paremmin ne samat asiat myös siellä pysyy läpi uhman ja murrosiän.  

Martta 10 viikkoa, Milly 10 kuukautta. Kumpi vaikuttaa rauhallisemmalta?

Kirjoittamisen kannalta Martta on tylsä koira. Meille ei tainnut osua Marleya, ei sen puoleen, olen oman elämäni Marleyn jo käynyt läpi. Sen koiran joka söi tennispallon kokonaisena, siis nieli ja myös kakkasi ulos. Sen joka söi seinät, saunasta lauteet ja huonekalut. Sen jonka takia tiskirättiä ei vielä vuosienkaan jälkeen voinut jättää esiin ja joka ravisti päätään niin että poimin – kyllä, poimin. Ei niitä pyyhkiä voinut. limajojoja pianonkyljestä. On meillä sellainenkin koira ollut. Lapsille kerroin siitäkin kerrasta kun se Meidän muinainen Marley söi mun kipsivalosta varten ostetut kipsit, kaakaojauheet se levitti valkoiselle matolle ja kerran se jopa onnistui nielemään parsinneulan jonkun ompelutyön mukana.

Martta leikkii naapurin Moose:n kanssa.

Nyt meillä on Martta. Martta on viilipytty. Se ei hätkähdä yhtään mitään eikä ketään. Se pitää kaikesta ja kaikista ja mun kirjoittaessa se köllöttelee tossa vieressä patjalla ja jyystää puruluuta. Eläinlääkärissä se ei tainnut edes huomata kun hoitsu tunki kuumemittarin sen takapuoleen ja rokotuksiinsakin se suhtautui lakonisesti. Se on sellainen tasainen ja perusrauhallinen – mellow yellow, niin kuin näistä keltaisista täällä tupataan sanoa.

Mä kirjoitan Martta loikoilee vieressä.

Silloin kun me ei olla kotona Martta jää keittiöön kenneliin. Se ei hauku, vingu tai ulise. Se leikkii ja nukkuu. Hyvin se on siellä pärjännyt pitkiäkin pätkiä, parhaimmillaan kuutisen tuntia. Pärjännee ensi viikolla sen seitsemänkin tuntia. Kun me ollaan kotona se on siellä missä minäkin. Periaatteessa rajattuna lapsiportilla keittiöön, mutta yhtälailla laittamassa pyykkiä, katsomassa telkkaria tai pukeutumassa makkarin kylppärissä. Ruokapöydän valurautajalan maalissa näkyy pienet hampaanjäljet. Toiset on vanhassa puisessa satulatuolissa. Siinä se. Ei leluja, ei kenkiä, ei sähköjohtoja. Osin varmasti myös siksi ettei sillä ole ollut mahdollisuuksia muuhun.

Martta on innoissaan kun me tullaan kotiin.

Periaatteessa Martta on myös sisäsiisti. Se soittaa kelloa ja pyytää ulos tarvittaessa ja siihen liittyy myös neidin ainoa kolttonen. Kun Martalla on tylsää se soittaa kelloaan muutaman minuutin välein, kuin selvittääkseen kuinka monta kertaa mä kävelen ovelle ja päästän sen ulos vain kutsuakseni sen takaisin sisään kun se virnistää mulle pihalla.

Martta soittaa kelloa ja pyytää ulos.

Marttaseni on melko lähellä täydellistä koiraa. Ystävä mulle jo toteskin; ”Vaikeat lapset, helppo koira.”

Eilen Martta sisusti. Se kuljetti omaa koiransänkyään ympäri keittiötä.