Siirry pääsisältöön

meillä on juhlat



Tänään on lokakuun ensimmäinen päivä. Olen ollut laiskanlainen valokuvaaja ja kuvia on vain nelisensataa... niistä perkaan päivän kuvat, ehkä huomenna. Tämä päivä on ollut toisenlainen. Ei sellainen kuin ajattelin. Ei yhtään sellainen.

Tai alkoi se ihan tavallisena. Ajoin lapset kouluun. Tapasin hyvän ystävän aamukahvilla. Me puhuttiin lapsista ja koirista ja lapsista ja koirista. Me juotiin paljon kahvia ja puhuttiin vielä enemmän. Naurettiin ja puhuttiin. Ajoin kotiin. Varasin matkalla lastenlääkärin, kävin ruokakaupassa ja istuin kotona koneelle. Luin postit, vastasin tärkeimpiin. Kirjoitin pitkän tekstin ja jätin sen toistaiseksi julkaisematta. Julkaisen – ehkä – joskus.

Laitoin vielä yhden sähköpostin. Mietin kauan miten sen kirjoitan ja lähetänkö lainkaan. Lähetin kuitenkin. Sain vastauksen muutamassa minuutissa ja siitä alkoi kierre. Soitin ensin Freddelle. Laitoinn tekstarin ystävälle. Soitin seuraavalle ystävälle. Juoksin pihalle kuuluttamaan naapurille.

Sain töitä. Oikeastaan sain enemmän kuin töitä. Sain unelmien työpaikan. Sen jonka itse löysin, itse hain, itse. Ihan itse. Sen jonka halusin ihan oikeasti. Haastattelussa vertasin itseäni elokuvan ”Pursuit of Happiness” päähenkilöön, siihen joka haluaa työpaikan vaikka ehkä näyttää siihen sopimattomalta. Sain sen työpaikan.

Iltapäivän täytin kaavakkeita. Rikosrekisteri. Verotiedot. Tausta. Kulkukorttikaavakkeeseen mahtui kerrankin kaikki kolme autoa. Lokakuun 12. aloitan yhdessä osavaltiomme arvostetuimmassa yksityisssairaalassa ”rikkaitten sairaalassa” hengityselinsairauksien ja akuuttilääketieteen klinikalla potilaskoordinaattorina. Meidän klinikan lääkärit työskentelee teho-osastolla (ICU), sydänvalvontaosastolla (CCU) ja hengityselinsairauksien (pulmonologia) osastolla.

Tää on ehkä maailman paras ja mielenkiintoisin työ. Enempää en olis voinut haluta. Työaika on maanantaista perjantaihin kahdeksasta viiteen. Klinikka on kiinni viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Huikeeta.


Fredde toi tullessaan pullon shampanjaa ja prinsessatortun. Me käytiin lauman kanssa kaupassa ostamassa vähän sitä sun tätä. Varasin ajan stylistille, tarvitsen työvaatteita toimistotyöhön. Tänään meillä on juhlat. 




Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi1. lokakuuta 2015 klo 21.30

    Onnittelut! Hienoa, että iltaisin ja viikonloppuisin ei ole töitä! Miksi työ kestää 9 tuntia eikä 8? Onko noin pitkä kokopäivätyöaika teillä päin normi tai tavallista ainakin? Suomessahan kokopäivätyöt kestää yleensä kahdeksasta neljään.

    -Minttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa1. lokakuuta 2015 klo 22.10

      Kiitos! Suomessa, ainakin silloin joskus, kokopäivätyö oli 37,5 tuntia viikossa kun täällä se on 40. Päivään sisältyy puolen tunnin palkaton ruokatunti ja kaksi palkallista taukoa :)

      Poista
  2. Anna2. lokakuuta 2015 klo 0.03

    Paljon onnea! Hienoa kun unelmat käy toteen!

    VastaaPoista
  3. Karlis2. lokakuuta 2015 klo 1.05

    Hieno uutinen! Paljon onnea :) Kuulostaa aivan mahtavalta

    VastaaPoista
  4. Anonyymi2. lokakuuta 2015 klo 8.47

    Upeeta!!!! Onnea!!!!!
    Annika

    VastaaPoista
  5. Anonyymi2. lokakuuta 2015 klo 9.28

    Paljon onnea! Kuulostaa kyllä aika haastavalta yhtälöltä noin pitkien työpäivien ja kolmen paljon huomiota tarvitsevan koululaisen yhteensovittaminen, mutta toivottavasti löydät siihen hyvät ratkaisut.

    Kepa

    VastaaPoista
  6. Anonyymi2. lokakuuta 2015 klo 11.36

    Oih, ONNEA! Valtavan hieno uutinen! Oot siis jakkupukunainen, et sairaalavaatteissa? Mitä sun työnkuva käytännössä on? Tapaatko potilaita vai henkilökuntaa? Miten pysyvä työsuhde tämä nyt on? Vakkaripaikka? (Ja ne hyvä vakuutukset?)

    VastaaPoista
  7. Reetta2. lokakuuta 2015 klo 12.20

    Suuret onnittelut!!!! Niin jännää :)

    VastaaPoista
  8. marikan polut5. lokakuuta 2015 klo 0.43

    luin vasta nyt; ihan valtavan suuret onnittelut!

    VastaaPoista
  9. Maija7. lokakuuta 2015 klo 5.08

    Oikein paljon onnea! t. vakkarilukija :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää