Siirry pääsisältöön

ihan tulessa



Runsaalla reilun kahden viikon kokemuksella totean että töissä on aivan mahtavaa. Meillä on ihana tiimi, loistavat naapurit – se ”terveyskeskus” samoissa tiloissa – ja sivumausteena tietty ne aivan uudet ja tosi hienot tilat. Meillä kiertää edelleen päivittäin erilaisia arkkitehtejä ja muita tyyppejä muilta klinikoilta, tutustumassa tähän uuteen nähtävyyteen.

Periaatteessa me jaetaan sen tervarin kanssa vaan odotushuone. Niillä on omat tilat ovesta katsottuna vasemmalla ja oma henkilökunta. Me ollaan ovesta oikealle ja meillä on oma henkilökunta. Omat lääkärit, omat vastaanottoryöntekijät, omat puhelimet, omat sairaanhoitajat, omat piällysmiehet, omat – kaikki. Yhteinen odotushuone ja henkilökunnan ruokailutila.

Tällä viikolla harjoittelen vastaanotossa työskentelyä. Maanantaina ja tiistaina mulla oli viereisellä tuolilla se jonkun hetken kokeneempi tyyppi auttamassa ja vastaamassa kysymyksiin Tänään piällysmies kysyi et voisinko ehkä auttaa myös tervarinpuolta kun niiltä puuttuu kaksi tyyppiä. Tottahan uusi työntekijä pokkaa ja kumartaa, ja ottaa haasteen vastaan, sillä lopputulemalla että se viereisessä tuolissa istuskellut kysymyksiin vastaaja joutui peruuttamaan vielä kaupanpäällisiksi takavasemmalle klinikka koordinaattorin sairastuttua, kun meillä ei ollut ketään vastaamassa puhelimeen. Niinpä mä hoitelin tänään meidän oman vastaanoton potilaat ja siinä sivussa vähän niitä tervarin asiakkaitakin. Ja nautin, ihan jokaisesta hetkestä. Apua tarvitsin siihen että sain kummankin klinikan näkyviin siinä oman tietokoneen ruudulla.

Iltapäivällä istuin palaverissa sen piällysmiehen kanssa, ihan vaan koska täällä on tapana palaveerata säännöllisesti oman piällysmiehen kanssa. Koska se oli meidän eka virallinen palaveri me käytiin läpi käytännön juttuja. Totesin taas kerran että mua lykästi, mulla on hyvä piällysmies. Huonojakin on ollut. Niin kuin se, josta kuului vain silloin kun jotain meni pieleen, ja se kuuluma tuli sähköpostitse lihavoiduin punaisin tikkukirjaimin.


Nyt lapset on oikean ikäisiä ja työpaikka on oikea. Töissä on kivaa, eikä työpäivän aikana tarvitse miettiä ahdistuneita ja surevia jälkeläisiä. Ihan parasta! Yöllä K kiipeää viereen ja me halitaan... sillä jaksaa taas seuraavaan iltaan. Työpäivän jälkeen ehtii vielä Martan kanssa metsälenkille, ja ihmettelemään heiluvia hampaita. 








Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää