kenen äiti sä oot?

Kulunut viikko on mennyt päättäessä vanhaa ja aloittaessa uutta. Olen tavannut ystäviä, tehnyt vapaaehtoistyötä koulussa ja hoitanut niitä juoksevia asioita joiden hoitaminen tulee jatkossa olemaan haasteellisempaa. Tämä on ollut hyvä viikko.

Maanantaina mun piti mennä sinne stylistille. Peruutin tapaamisen käytyäni lempiputiikissani ja rakennettuani uuden vaatevarstoni heidän syksyn mallistostaan. Materiaaleina villaa, pellavaa ja puuvillamodaalia. Yritin kuvata näitä vaatteita, mutta graafisten leikkaustensa ja mun olemattoman vaatekuvaustaidon lopputulos sai uudet ostokset näyttämään lähinnä kierrätyslumpuilta, siis sellaisilta kulahtaneilta, muodottomilta ja ryppyisiltä. Bryn Walker tarjosi selkärangan työvaatteille ja sieltä ostettuja vaatteita täydensin valkoisilla hihattomilla topeilla ja ekaa kertaan seitsemään vuoteen – sukkahousuilla. Edellisen kerran mulla on ollut jalassa sukkikset silloin kun oli edellisen kerran toimistorottana.

Bryn Walker on kalifornialainen suunnittelija joka piirtää graafiset linjat omaavia korkealuokkaisia vaatteita laadukkaista materiaaleista. Brynin malliston vaatteita voi yhdistellä loputtomasti vuodesta ja kaudesta toiseen.

Sit jatkoin meikkiostoksille. Tässäkin pitäydyin lopulta siinä vanhassa ja hyväksi havaitussa, ja täydensin ja laajensin tutuilla tiskeillä. Bobbi Brownilta luomivärit. Smashboxin valikoimista vedenkestävä ripsari, ripsien pohjustusaine ja kajaali. Philosophyn valikoimista meikkivoide, Bare Mineralsilta lämpöä ja puuteria poskille, ja Anastasia Beverly Hillsin kulmageeli. Maailman parhaan huulituotteen poimin Diorilta.

Kävin parturissakin. Joo, en käy kampaajalla. Käyn parturissa ja sanoin parturille että irokeesista pitää luopua kun mun pitää maanantaina olla taas toimistokelpoinen. Vielä pitäis kynnet käydä laittamassa.

Loppuviikosta totesin ettei töihinpaluu ole ainakaan halpaa. Ei ainakaan näin pitkän tauon jälkeen.

Tänään seisoin iltapäivän parinkymmenen tokaluokkalaisen edessä. Opetin niille ympäristöoppia, tai siis käytännössä kasvien tunnistamista ja sitä et erilaiset kasvit viihtyy paitsi erilaisissa ilmastoissa niin myös saman ilmaston sisällä erilaisissa ympäristöissä. Me puhuttiin siitä että on olemassa ikivihreitä puita, lehtipuita, pensaskasveja, ruohokasveja ja yksivuotisia kasveja. Välitunnin jälkeen me käytiin vaihtamassa kaikille kumpparit jalkaan ja lähdettiin metsään katsomaan samaa asiaa käytännöntasolla. Opetin niille myös nyrkkisäännön; ”Leaves of three, let them be. Berries white poisonous sight” myrkkymurattiin ja myrkkysumakkiin kun on parempi olla koskematta. Samalla puhuttiin myös karhunvatukasta ja alaskanvadelmasta jotka saattavat nopealla vilkaisulla muistuttaa edellämainittuja. M sai kouriintuntuvan muistutuksen karhunvatukan piikeistä astuttuaan vahingossa keskelle pensasta. Illalla nypin säärestä piikkejä.

Retken jälkeen kerroin avustaville vanhemmille että tämä oli mun vika keikka ympäristöopinopena. Yksi niistä vapaaehtoisista naisista katsoi mua kysymysmerkin näköisenä, ja jatkoin että olen palaamassa maanantaina töihin. Sen jälkeen sen saman naisen kasvoista saattoi lukea hämmennyksen keskeltä lauseen; ”Mä en tiennyt että te olette köyhiä.” Miksi kukaan menisi töihin vapaaehtoisesti?

Noin keskimäärin muitten naisten asenne on ollut kannustava ja ihailevakin. Moni on kadehtinut avoimesti; ”Kunpa minäkin...” Kertaakaan aiemmin en ole kohdannut sääliä. En ainakaan avoimesti. On kuitenkin olemassa myös se ryhmä naisia jotka ovat ammattikotiäitejä, niitä joiden viikot täyttyvät paitsi vapaaehtoistyöstä koulussa, niin tennistunneista, golfturnauksista ja kauneudenhoidosta. Näillä naisilla käy kotona vähintäänkin siivooja ja puutarhuri, osalla on myös kokki. Yksi näistä kotiäitiyden ammattilaisista tokaisi mulle jo viime jouluna kun me puhuttiin tulevaisuudesta ja siitä että olin palannut takaisin lasten luo; ”Sulla kuitenkin on ammatti. Ihan oikea ammatti ja useampikin. Mä olen aina ollut puoliso ja äiti.” Edelleen täältä löytyy myös valtavasti naisia, joiden ainoa syy mennä yliopistoon on ollut löytää sieltä puoliso, ja sen myötä elämä vaimona ja äitinä.

Toisesta äärilaidasta löytyy sitten ne uraäidit. Ne jotka olisivat voineet jäädä kotiin kasvattamaan lapsiaan, mutta palasivat töihin jo ennen lakisääteisen äitiysloman päättymistä. Niitä, joiden kotona on lastenhoitaja – nanny – sillä aikaa kun äiti on johtaja-lääkäri-juristi ja piinkova ammattilainen, oman maailmansa legenda. Tässä perheessä isä ja äiti riitelevät siitä kumpi saa lähteä työmatkalle ja kumman on pakko mennä kotiin vapauttamaan se nanny. Lomamatkoille otetaan nanny mukaan, jotta vanhemmatkin saavat lomailla. Lapset harrastaa – nannyn kanssa. Lapset leikkii – nannyn kanssa. Lapset syö – nannyn kanssa. Lapset menee nukkumaan – nannyn kanssa. Viikonloppuisin isällä ja äidillä on kiire. Nanny hoitaa lapset usein silloinkin.

Kumpikin esimerkki on arkipäivää. Tunnen naisia kummastakin ryhmästä, ja samalla sen koko kirjon siltä väliltä. Tunnen senkin äidin joka tekee töitä koska on pakko. On tutkimuksia joissa sanotaan että työtä tekevien äitien lapsista kasvaa ne tasapainoisimmat lapset. Sitten on niitä tutkimuksia joissa tulos on päinvastainen. Itse uskon että pieni lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen lähelleen, ja joskus se turvallinen aikuinen voi kai olla myös se nanny. Ennen kaikkea lapsi tarvitsee ympärilleen vanhemman joka on sinut itsensä kanssa, olkoon se sitten uraäiti, ammattiäiti tai jotakin siltä väliltä.