torstai 8. lokakuuta 2015

not a mean bone

Meidän lapsilla on koulussa kehityskeskustelu kahdesti lukuvuodessa. Ensimmäinen kierros on alkusyksystä ja silloin puhutaan kouluvuoden alkamisesta aika yleisellä tasolla. Samalla lapsi asettaa itselleen tavoitteet. Toinen tavoitteista on akateeminen ja toinen liittyy muuhun kouluelämässä tai noin muuten yleisesti tarpeelliseen elämäntaitoon. Seuraava kehityskeskustelukierros on formaalimpi, sillä siinä käydään läpi tammikuussa jaettua välitodistusta, ja tämä tapaaminen on tammikuun lopussa tai helmikuun alussa. Aikaisemmalla kokemuksella oma näkemykseni tän ekan kierroksen kanssa oli että vaikka se ihan varmasti on lapsen tulevaa elämää ajatellen ihan tarpeellista oppia asettamaan tavoitteita, nii se että niitä tavoitteita ruoditaan koululla yhdessä opettajan ja vanhemman kanssa, on ajanhukkaa kaikille.

Maanantaina tämä kaksikko aloitti taas kiipeilyn. 


Muistan ikuisesti M:n ekan kehityskeskustelun neidon aloitettua koulun. M:n silloinen opettaja ei ollut mitenkään erityisen aktiivinen juttelemaan lasten koulunkäynnistä vanhempien kanssa, ja kysymyksiin sain vastaukseksi että sillä menee hyvin, koulu on alkanut mukavasti jne. Mä halusin tietää miten sillä ihan OIKEASTI menee. Ajattelinsilloin  että mä tapaan siellä kehityskeskustelussa opettajan ja erityisopettajan, ja mä kuulen miten mä voin auttaa lastani sille uudessa maailmassa. Kakan marjat, sanon minä. Siellä me oltiin. M, sen opettaja ja mä. Erityisopettaja ei kuulemma osallistu tähän ekaan kierrokseen. Kaksikymmentä minuuttia me käytettiin siihen että käytiin läpi M:n omat tavoitteet; 1. oppii lukemaan – hyvä tavoite, ja 2. oppii itse vetämään takin vetoketjun – ihan hyvä taito sinällään, mutta kun se oli jo hallussa. Kehityskeskustelun aikana opettaja ei halunnut puhua mistään muusta ja lähdin tilaisuudesta aivan yhtä kuutamolla tytön koulunkäynnistä kuin olin sinne mennytkin. Siihen aikaan kun tytöstä itsestään ei irronut koulunkäyntiin liittyen muuta kuin: En muista. En tiedä. Ihan kivaa.

En siis odottanut kovin kummoisia mennessäni tänä aamuna poikien keskusteluihin, etenkin kun virallinen aika hoitaa näitä on vasta ensiviikolla ja me siirrettiin nää keskustelut tälle aamulle mun työn takia. M:n kehityskeskustelu hoidettiin jo maanantaina M:n ja sen opettajan kanssa. Koska mulla on alusta asti ollut toimiva keskustelyhteys niin opettajan kuin oppilaankin kanssa, oli keskustelu lyhyt ja ytimekäs. Opettaja tosin oppi että M:n lempiaine on mantsa ja että Fredden pääaine yliopistolla oli aikanaan maantiede.

K tekee näitä koulunjälkeen kotona. Se harjoittelee numeroita ja kirjaimia itsekseen eikä kukaan saa auttaa.


Olin siis aika hämmästynyt kun ekassa luokassa mua oli vastassa niin erityisope kuin opekin. Ensin me juteltiin K:n koulunkäyntitaidoista yhdessä. Opettaja kehui miten iloinen, avulias ja ahkera K on. Miten se on aina valmis oppimaan uutta ja selkeästi viihtyy koulussa. Opettaja johdatteli poikaa valitsemaan tavoitteekseen sen että se opettelee kontrolloimaan omaa volyymiään, ja sen ettei se enää vastais tarkoituksella väärin. Allekirjoitin mielessäni kummatkin tavoitteet ja totesin että me ollaan näitä kotona työstetykkin jo useamman vuoden ajan. Volyyminappula kun tolta pojalta on puuttunut aina. Se puhuu kovaa ja nopeasti.

K:n lähestyminen taitoihin jotka on sille hankalia kun on joko se että se vastaa kysyjälle ettei se joko tiedä tai muista, tai sitten se antaa vastauksen joka on niin selkeesti metsään että kysyjäkin tietää jannun vastaavan tahallaan väärin. Esimerkkinä jälkimmäisestä;”What sound does a ssssssssssnake begin with?” Ja jannu vastaa täysin pokkana: “A sssssssnake begins with a W sound.” Kun sille näyttää S-kirjaimen se osaa kyllä kertoa miltä S kuulostaa ja jos sitä pyytää kirjoittamaan sen saman ässän, se kirjoittaa sen. Jos sitä pyytää tekemään saman sille tuplaveelle, se osaa senkin. Meidän aikuisten yhteinen tulkinta tilanteeseen on se että se pelkää virheen tekemistä niin paljon että se yrittää tehdä niin massiivisen virheen ettei kukaan edes erehdy luulemaan että se olis tosissaan. K:n tavoitteena on siis opetella hyväksymään myös virheet.

Seuraavaksi K siirtyi huoneen ulkopuolelle piirtämään sisarustensa kanssa ja me aikuiset palaveerattiin siitä miten sen vuosi on lähtenyt käyntiin. Tässä maassa oppii arvostamaan rehellistä keskustelua. Usein kun terapeuteilta ja koulusta saa vastaukseksi ylipuhetta ja ylistyslauseita eikä kukaan kerro missä mättää jos mättää. Vanhempana kuitenkin tiedän myös lapseni puutteet. Tiedän että se on iloinen, avulias ja innostunut. Tiedän että se ihailee opettajaansa, että se nauttii säännöistä ja haluua huolehtia siitä että muutkin noudattavat niitä asetettuja sääntöjä. Samalla tiedän että joskus mopo karkaa käsistä ja valvoessaan muita K käyttää keinoja joita sen ei pitäisi. Tiedän että sen on vaikeeta istua hiljaa, olla keskeyttämättä ja että se tekee virheitä tahallaan. On siis hienoa päästä puhumaan näistä asioista ihan oikeasti. Minä kun pystyn vanhempana auttamaan lastani vain jos tiedän missä se sitä apua tarvitsee.

Erityisopettaja sanoi että Reksi työstää bussitätiasiaa edelleen koulukuljetusten kanssa, ja että koko tiimi – Reksi, opettaja, erityisopettaja, psykologi ja toimintaterapeutti – on täysin vakuuttuneita siitä ettei K kykene olemaan tahallaan ilkeä, satuttamaan toista tai kiusaamaan yhtään ketään. Olen niitten kanssa samaa mieltä. K:n ainoat väkivallanteot ovat aina liittyneet sen omiin sisaruksiin, muuten se ei ole ikinä missään edes tönäissyt yhtään ketään.

O:n taideteos. Me ollaan yhdessä puistossa; mä istun penkikllä ja jannut liukuu liukumäessä. 


O:n luokassa mua oli vastassa lukiopettaja ja opettaja. Rakenteeltaan tilaisuus vastasi edellistä tilaisuutta. O:n tavoitteena oli oppia olemaan luovuttamatta ja oppia lukemaan. Kumpikin hyvä ja tarpeellisia tavoitteita. O:n opettaja esitteli O:n töitä, jutteli siitä miten mukava nuorimies meillä on ja siitä miten O:n suurin haaste on luovuttaminen ennen kuin se edes yrittää.

O on sosiaalinen, sillä on paljon ystäviä. Se on kohtelias ja huumorintajuinen. Lukiopettaja lupasi pitää mua ajantasalla edistyksestä ja kertoa mulle mitä ne milloinkin työstää niin että me voidaan treenata samoja asioita myös kotona.

Me puhuttiin pojasta joka on koko elämänsä omalla tavallaan kasvanut kahden häslän varjossa. Siitä miten sen on kotona vaikeeta saada tilaa ja suunvuoroa ja miten siitä kumpuaa sen tapa antaa periksi. Mä puhuin siitä miten me ollaan tavoitteellisesti ja tarkoituksella alettu järjestämään O:lle kahdenkeskeistä aikaa aikuisen kanssa, niin että se kokee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Tämä alkoi sen jälkeen kun O tokaisi autossa ettei se koskaan saa suunvuoroa ja ettei kukaan koskaan kuuntele mitä sillä on sanottavana. O on hiljaisempi ja hitaampi ja niitten kahden muun kanssa pitää muistaa vahtia ettei se jää jalkoihin.


Lähtiessäni kouluta soitin Freddelle ja kehuin onnistuneita tapaamisia. Lukiopettajan kehoituksesta kävin ostamassa meille uuden sanapelin ja ohimennessäni poimin M:lle samasta matikkaversion. Tästä on hyvä jatkaa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.