Siirry pääsisältöön

perjantaina juodaan punkkua


Kysyin eilen illalla matkalla koiranpentujen leikkideitille M:lta miltä tää nyt sit tuntuu, siis se että mä oon töissä ja henkäisin vielä samaan lauseeseen että se et mä olin keskiviikkona illalla päivällisillä klubin kanssa oli tietty vielä oma lisänsä. Annoin sille vaihtariksi a) on kamalaa b) on jees ja c) molempia tai jotakin siltä väliltä. Pyysin rehellistä vastausta. Se istui takapenkillä hiljaa ja kysyi lopulta et haluanko mä ihan OIKEESTI tietää miltä tää tuntuu. Sanoin et joo, haluan ihan OIKEESTI tietää. Vielä hetken oli hiljaista ja sit se vastas ihan hiljaa: ”No, mä en oikeestaan edes muista et sä oot nyt töissä.”

Asettuminen työelämään, ja tähän uuteen arkeen sopeutuminen on ehdottomasti koetellut eniten allekirjoittanutta, Freddeä ja Marttaa. Takana on vasta kaksi viikkoa. Arki hakee edelleen uomiaan, etenkin kuin se eka viikko nyt oli kaikin tavoin muutenkin aika poikkeuksellinen lasten ollessa puolittain vapaalla ja mun koulutuksessa.

Martta ei edelleenkään joudu juurikaan olemaan itsekseen kotosalla, mutta mun katoaminen sen päivistä vie veronsa. Sitä veroa maksetaan kuitenkin ihan hyvissä merkeissä. Aamuisin se torkkuu lenkin jälkeen mun sylissä samalla kun luen meilejä ja juon aamukahvia. Illalla sama toistuu uudestaan. Se kaipaa mun kosketusta ylitse kaiken muun.


Tiistaina tunnelma kotona oli kauniisti sanottuna jännittynyt. Keskiviikkona meni jo paremmin. Torstai oli jo suorastaan helppo ja tänään on, no – tänään on perjantai. Perjantaisin kaikki on hyvin. Miksei olis. Perjantaisin avataan tavallista parempi punkku ja tehdään pizzaa. 

Aamulla lapset lauloi koulun talkkarin laulamaa laulua:

Monday is a bummer,
Tuesdays only fair.
Wednesday's getting better,
Thursday's almost there.
But Friday, Friday...
Friday is my favorite day - yay!

parkkihallin katolla aamuauringossa



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää