Siirry pääsisältöön

erilainen joulu

jouluaattoiltana joulupukin käynnin jälkeen

Tapaninpäivän aamuna lastensairaalan käytävillä vaeltaa joukko vähän resuisen näköisiä vanhempia. Parta ajamatta, päällä ryppyinen paita tai jouluyöpaita. Tukka pystyssä ja kasvoilla joko edellisen päivän meikit tai ei meikkiä lainkaan. Kaikki näyttävät väsyneiltä, uni on ollut vähissä ja retki alakerran Starbucksiin on liki välttämätön.




Palataan ajassa vuorokauden verran taaksepäin... jouluaamuun. Lauma tekee ennätyksen ja aamukuuden sijasta ne rynnii alakertaan vasta kahdeksalta. Edellisenä iltana me ollaan käyty läpi säännöt; ensin Martta ulos ja mutsille kahvia, sitten voidaan avata lahjoja. Arvotaan ensimmäinen vuoro, O voittaa ja saa aloittaa... Tuntia myöhemmin mulla on uusi naamanpesukone, toppaliivi, korvikset ja UGGin tohvelit. Laumalla on Xbox One ja tsiljoona peliä siihen, ja legoja ja Star Wars äijiä ja Shopkinseja ja kirjoja ja... Fredde on ilahtunut omasta pinostaan ja ne siirtyy yläkerran loftiin asentamaan pelikonsoliaan.  Alakerrassa mä keitän toisen kupin kahvia ja kaivan jääkaapista hummerinpyrstöt, voin, perunat, kerman, vadelmat, shampanjan ja appelsiinimehun... aamiaiseksi.




Lauma pelaa ja leikkii, mä käyn Martan kanssa pitkällä lenkillä, aloitan palapelin järjestämällä kaikki tuhat palaa, kaadan itselleni lasin kuohuvaa ja maustan sen vadelmaliköörillä. Pöydällä palaa kynttilät ja vieressä on marikulhollinen konvehteja. Ihanaa.


Myöhemmin komennan laumani pihalle, ne juoksee villi-ihmisten lailla ja innostaa Martan mukaan, ei niin että sitä kauheesti tarvitsis houkutella. Martta on ainoa joka pysähtyy kuuliaisesti suojatien reunaan, muut jatkaa matkaansa. Annan Martalle luvan ja se lähtee hulvattomaan loppukiriin ottaakseen muut kiinni. O pysähtyy ja kääntyy katsomaan koiraa, Martta ei pysähdy. Martta törmää seisovaan lapseen ja hetken aikaa ilma on täynnä koiria ja käsiä ja jalkoja, sitten maailman täyttää sydäntäsärkevä huuto.

syyllinen ei itse tiedä olevansa syyllinen

Mä kannan lapsen sisälle, huuto ei lopu, siihen sekoittuu sanoja; älä koske, älä koske, sattuu, sattuu, sattuu... mä nostan sen sohvalle ja se huutaa edelleen. Kysyn mihin sattuu ja se osoittaa säärtä, mä ajattelen että ehkä kuitenkin polveen ja lätkäisen kylmäpakkauksen sen polvelle. Se huutaa edelleen ja mä annan sille buranaa. Se huutaa ja mä soitan lastenlääkärin vastaajapalveluun. Se huutaa kun me odotetaan puhelua ja se huutaa kun mä puhun puhelimessa. Mä soitan lastensairaalan sunnuntaipäivistykseen, ne on kiinni. Mä soitan seuraavaan kiirepäivystykseen ja ne on auki. Se huutaa vielä vähän kovempaa kun mä sanon että meidän pitää lähteä lääkäriin.


Matkalla se huutaa jokaisen käännöksen ja kuopan kohdalla, muuten se itkee. Kysyn sattuuko enenmmän vai vähemmän vai koko ajan samalla tavalla. Se sanoo että enemmän, koko ajan enemmän. Me päästään lääkäriin ja lääkäri katsoo jannun jalkaa. Se osoittaa mulle pientä kohoumaa sääressä. Se ei ole erityisen turvonnut, se ei punoita, siinä on vain kohouma. Poika lääkitään ja kuvataan, kuvaaminen on karmiva kokemus kaikille. Sairaanhoitajalla on kyynel silmässä kun me pidetään sitä pientä avuttomasti huutavaa poikaa aloillaan.

sydäntäsärkevä näky


Lääkäri tulee takaisin huoneeseen ja mä näen sen ilmeestä heti että tästä tuli nyt pidempi retki. Ne lastoittaa jalan siirtymää varten. Poika huutaa koko sen ajan. Me ajetetaan hiljaisessa iltayön liikenteessä kohti lastensairaalaa. Ne odottaa jo meitä traumapäivystyksessä. Morfiinia tarjoillaan jo ovella, huuto loppuu. Ojennan levykkeen hoitajalle, ettei tarttis kuvata uudestaan. Me odotetaan hetken aikaa vapaata huonetta, ortopedian puolella on ollut kiire päivä, kaikki ne uudet skeittilaudat ja temppusysteemit. Aulassa on Starbucks, ostan itselleni kahvin ja olen kiitollinen siitä että lastensairaalassa ajatellaan aina myös potilaan vanhempia.

Starbucks on aina auki!


Tapaan ortopedin jo ennen kun me ollaan huoneessa. Se tulee juttelemaan ja kertoo suunnitelmasta. Jalka on poikki kahdesta kohdasta. Ne lääkitsee jannun niin että luut saadaan paikoilleen, jalka kipsataan, kuvataan uudestaan ja sit meidät siirretään osastolle. Se naurahtaa että onnellisinta tässä on se että poika on viisi, aikuinen olis automaattisesti ollut jo leikkurissa. Lapsen luut paranee ilman nauloja ja titaniumlevyjä. Ortopedi jututtaa poikaa, ne puhuu elokuvista ja siitä Xboxista. Mulle ortopedi sanoo että se on huolissaan jalan verenkierrosta. Mä olen aina ajatellut että meidän kolmikosta O on se joka itkee kuvitteellisia vammoja. Tänä iltana opin että se on harvinaisen vahva, tyyni ja kivunsietokykyinen nuorimies. Hoitaja sanoo että se on harvinaisen rauhallinen.

traumahuone 48


Meidän ympärillä pyörii traumapolin päivystävälääkäri, päivystävä ortopedi ja ylilääkärikin käy kyselemässä kuulumiset. Nää laboratorionhoitajat on kuulemma kuuluisia siellä, ne kun vastaa suurimmasta osasta koirien aiheuttamia murtumia. Ylilääkärillä itsellään on kaksi.

Kello käy jo aamukolmea ennen kuin meidät siirretään osastolle. Naurahdan kun tajuan että meidät viedään siihen samaan huoneeseen kuin missä me oltiin M:n kanssa tammikuussa 2013. Huikea sattuma ottaen huomioon että puhutaan lastensairaalasta, joka vastaa kolmen osavaltion palvelemisesta. Mulle on jo pedattu huoneen vuodesohvaan sänky. Kiitän, ja hoitaja naurahtaa että näin heillä on tapana. Me siirretään yhteispelillä potilas omaan sänkyynsä ja se nukahtaa kun käännän selkäni.  Mä pyörin vielä tunnin verran vuodesohvassa ennen kuin nukahdan rauhattomaan uneen.

mulle pedattu sänky ole enemmän kuin osasin haaveilla


Ennen seitsemää pojan sängyn vieressä seisoo kolme lääkäriä. Aamun hämärässä ne esittelee itsensä ja tajuan että mähän tunnen ortopedian päivystävän ylilääkärin, se on se sama tyyppi joka leikkas M:n lonkan, sekin muistaa meidät ja me naurahdetaan yhdessä sattumaa.

Tapaninpäivän aamuna lastensairaalan käytävillä vaeltaa joukko vähän resuisen näköisiä vanhempia. Parta ajamatta, päällä ryppyinen paita tai jouluyöpaita. Tukka pystyssä ja kasvoilla joko edellisen päivän meikit tai ei meikkiä lainkaan. Kaikki näyttävät väsyneiltä, uni on ollut vähissä ja retki alakerran Starbucksiin on liki välttämätön.



Mulla on päällä hätäisesti ylle huitaistut juoksuleggarit ja juoksupaita. Jalassa on kumitossut. Olen nukkunut asussani ja osaston peitosta on siirtynyt valkoista nöyhtää paitaan. Tukka on pesemättä ja kampaamatta ja mietin pyydänkö hammasharjan, vai pärjäänkö kuitenkin ilman. Olen kiusallisen tietoinen räjähtäneestä ulkomuodostani keskustellessani lääkäriparven kanssa. Muistutan itseäni että jokaisesta huoneesta löytyy saman näköisiä äitejä ja isiä.



Syön lapseni aamiaisen ja haen sen kahvini alakerrasta. Fredde tulee käymään niitten kahden muun kanssa ja O lähinnä nukkuu. Käskystä se heiluttelee varpaitaan tunnin välein joko lääkärille tai sairaanhoitajalle. Pojan varpaat heiluu, ne on terveen väriset ja lämpimät. Illalla ne vielä sinersi. Kun fysioterapeutti on käynyt katsomassa jannua me päästään kotiin.

kaksikko kiipeilee leveällä ikkunanlaudalla O:n nukkuessa


Fysioterapeutti kurkistaa meidän huoneeseen. Se katsoo pientä poikaa, pyytää sitä taas heiluttelemaan varpaita. Se tietää jo että jannulla on motorisen kehityksen viivästymä. Se sanoo ettei se muutenkaan antais kainalosauvoja alle seitsemänvuotiaalle, ja päätyy siihen että pojalle tilataan pyörätuoli. Se toimitetaan meille kotiin alkuviikosta. Sit se vielä varmistaa että mä pystyn siirtämään lapsen sängystä sohvalle ja takaisin ennen kuin lähtee jatkamaan matkaansa.

matkalla kotiin


Tunnin kuluttua me istutaan autossa matkalla kotiin. Meidän oma lastenlääkäri soittaa ja kysyy miten pojalla pyyhkii. Sunnuntaina se soittaa uudestaan ja illalla se tuo meille kotiin lihasrelaksaattireseptin kipeälle nuorelle miehelle. Dr Carter tervehtii syyllistä ja kipuaa yläkertaan. Se pyytää jannua taas kerran heiluttamaan varpaitaan ja kokeilee että ne varmasti on lämpimät.  Vielä kaikkien näitten vuosien jälkeen olen aina yhtä häkeltynyt tästä välittämisestä ja huolehtimisesta. Siitä että lastenlääkäri tulee sunnuntai-iltana kylään – pyytämättä ja ilmaiseksi.

sushia ja XBox



Yläkerrassa pieni poika pelaa sisarustensa kanssa Xboxia. Ne pitää veljestään hyvää huolta, me kun ollaan kaikki aika huolissamme meidän kipsijalasta. 

M:n joululahja mulle

Kommentit

  1. Voi mikä joulu! Toivottavasti toipuminen sujuu hyvin. Voimia potilaalle ja huoltojoukoille. Kuinka kauan kipsi pidetään paikallaan?

    VastaaPoista
  2. Voi ei. Pikaista paranemista O:lle!

    VastaaPoista
  3. Voi että! Eikös se ollut juuri O, jota teidän edellinen (pikkasen aikaa ollut) koira puri ja nyt sitten tämä uuden koiralemmikin törmäily! O:lla on kyllä huonoa tuuria koirien kanssa!

    Vilkkaat lapset ja vilkaat koirat ovat toisaalta ihana mutta toisaalta melkoisen riskialtis yhdistelmä. Toivottavasti jatkossa on parempaa onnea eläinten kanssa O:lla!

    Nopeaa paranemista O:lle!

    Maikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama lapsi joo. Tämä oli tosin ihan puhtaasti vahinko toisin kuin se edellinen kerta.

      Poista
  4. Voi itku! Kyllä sattuu ja tapahtuu. uskomattoman reipas poika!

    VastaaPoista
  5. Voi pyhä isä, tää on mennyt tähän asti multa ohi. Kovasti toipumista toipilaalle ja hyviä hermoja kaikille muille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Pinnaa tarvitaan kun se alkaa sen verran tokenemaan että jumissa oleminen rupee ärsyttämään.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi