kehityskeskusteluissa

ei täällä kylmä ole...

Täällä me ollaan, ja täällä on just tasan yhtä ihanaa kuin aina ennenkin. Ulkona sataa, tuulee ja myrskyää. Edellisen kerran me osuttiin myrskyyn täällä ollessamme Tättiksen ollessa nelikuinen, silloin oli elokuu. Kunhan päivä valkenee me lähdetään Martan kanssa katsomaan aaltoja. Illalla sängyssä lehteä selatessani törmäsin Oregonin matkailumainokseen, siinä sanottiin jotenkin näin; ”Jos saavuit rannalle bikineissä, joku kyllä varmasti lainaa sinulle villapaidan. Me ollaan ystävällisiä.”

edellisessä myrskyssä turvassa sadetakin sisällä

Lauman syksyn kehityskeskustelut oli hellyyttäviä. Ensinnäkin tän ekan vetää lapset itse. Ollipollia ujostutti. Se tuijotti sormiaan ja varpaitaan, samalla kun mumisten veti miitinkiä. No, mun tavoitteet olis tota opetella lukemaan kokonaisia sanoja, ja mä tykkään matematiikasta – jätkä virkoaa ja virnistää – itseasiassa mä oon luokan paras matikassa... Opettaja naurahtaa ja myöntää että niin kyllä oletkin. Pojan toinen tavoite oli harjoitella pitämään pulpettinsa sellaisessa järjestyksessä etä sieltä ehkä löytääkin jotakin. Mukavinta koulussa oli matematiikka.

Seuraavana aamuna istuttiin Kentsun keskustelussa. Sanavalmis elohiiri istui. Keinuvalla ja pyörivällä tuolillaan ja keinui ja pyöri menemään. Se veti tilaisuutta niin kuin ois koko elämänsä pitänyt palavereja. Muistiinpanoja oli tosin vähän hankalaa lukea kun ne oli kohtalaisessa epäjärjestyksessä, mutta se ei menoa, saati iloa haitannut. Kentsun tavoitteet liittyi järjestelmällisyyteen – yllätys, yllätys – työn jälkeen ja matematiikkaan. Kielen- ja kirjallisuuden puolella oli tavoitteena opetella käyttämään isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä. Niin, ja sit sen tavoite oli oppia lukemaan niin kuin sisko. Tilaisuuden jälkeen opettaja laittoi mulle perään sähköpostia ja pyysi kotona vähän harjoittelemaan vähennyslaskua, Kentsun mielestä kun on yhdentekevää onko se 1-6 vai 6-1. Tai siis ope lähinnä kysyi että onko meillä vanhemmilla jotain ideoita siihen millä sen sais hahmottamaan mitä eroa näillä kahdella on.

Ja sitten Tättis. Tättiksen tilaisuudessa oli mukana opettajan lisäksi myös erityisope. Lapselta edellytettiin selkeästi jo vähän enemmän tässä palaverin pitämisessä. Tättiksellä oli edessään runko jonka mukaan edettiin kun se kertoi tavoitteistaan ja haasteistaan ja esitteli koulutyötään. Post-it -lappusin se oli merkkaillut vihkoihin mitä se haluaa näyttää mulle. Prinsessaa hermostutti ihan valtavasti ja me kolme aikuista kehuttiin ja kannustettiin, puhuttiin siitä miten palaverin pitäminen on monelle aikuisellekin haastavaa ja siksi sitä on hyvä harjoitella. 

Me ratkottiin sekin ongelma ettei tättis voi syödä koulussa koska sitä ällöttää ne ruokalan likaiset pöydät ekaluokkalaisten jäljiltä, ja maanantaina pakkaan sille mukaan kosteuspyyhkeitä jotta se voi ensi siivota ennen kuin istuu alas syömään. Sit me puhuttiin lukemisesta. Mä pyysin apua siihen mistä ja miten löytää sopivia kirjoja meidän rinsessalle. Opettaja katsoo mua ja kysyy että tiedänhän mä että se lukee hyvin? Vastaan et joo. Se hakee testitulokset ja mä meinaan pudota tuolilta kun ymmärrän että lapsen lukemisen ja luetunymmärtämisen tason on suunnilleen samalla tasolla kuin opettajalla ja mulla. Opettaja sanoo että se voi lukea ihan mitä vaan, minkä vanhemmat katsoo sopivaksi luettavaksi kahdeksanvuotiaalle. Se kehottaa haastamaan sitä asiakirjallisuudella, elämänkerroilla ja historialla. Istun hiljaa. Olen yhtäaikaa ihan hillttömän ylpeä ja vähän kauhuissani. Oikolukijana olen käytänyt Tättistä jo useamman vuoden, mutta että sen lukutaito ja luetunymmärtäminenkin on aikuisen tasolla...

luettavaa lapselle?

Seuraava kierros on keväällä välitodistusten jälkeen. Nyt katsotaan kun sade piiskaa ikkunoita ja tuuli heiluttaa pihan pensaita.