Siirry pääsisältöön

bussipysäkillä


Maanantaiaamuna saatan laumani koulubussille. Tättis on koko aamun jakanut mulle ohjeita ja Fredde vielä edellisenä iltana ennen lähtöään muistutti bussiaikatauluista. Auringon säteiden leikatessa aamusumua havahdun siihen, että siitä on tosiaan tasan vuosi, kun viimeksi olen seissyt tässä. Vuosi sitten oli toisenlainen maanantai, ensimmäinen aamu uudessa työssä, vatsanpohja perhosista kipristellen, kädessä kansio täynnä virallisia papereita ja tulevan viikon lukujärjestys. Vuosi on mennyt nopeasti.

Tuntuu hyvältä seistä siinä kirpeässä aamussa isien ja äitien kanssa, ehkä puolet aikuisista on kiirehtimässä töihin, toinen puolikas seisoo pysäkillä vielä yöpaidassa, osalla kahvikupponen kädessä. Osa hyppää autoihinsa ja ajaa töihin. Koulubussin jälkeen tulee Microsoftin bussi ja poimii ryhmän aikuisia reppusankareita. Ne yöpaitaiset vaeltavat tohveleissaan takaisin kotiin.

Iltapäivällä Kara kysyy multa et pitäiskö sun hei ehkä lähteä? Katson kelloa ja henkäisen; ”Joo, bussi tulee reilun vartin päästä... pitää!” – Mene, mene, mene! Hengästyneenä palaan sinne mistä lähdin kirpeässä aamusumussa, hetkeä ennen kun bussi kurvaa takaisin siihen samaan kohtaan. Kolme vilkuttaa mulle iloisesti bussin ikkunasta.


Fredde ei juuri matkusta. Edellisen kerran se oli työmatkalla kaksi vuotta sitten. Silloin meillä oli yks koululainen ja kaks eskarilaista. Yhden aikuisen elämä kompastelee siihen etten tiedä miten uusi puhelin aktivoidaan, ja että unohdan ottaa roskikset sisään. Se kompastelee siihen että kahden aikuisen rytmistä puuttuu toinen ja että on valtavasti Fredden asioita, sellaisia mistä minä en tiedä mitään. Mutta lauman kanssa on helppoa. Ne pukee itse, ne syö itse, ne käy vessassa itse. Ne tarvitsee aikuista kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ne tarvitsee hampaanpesijän ja hiustenpesijän. Voinkin ne levittää leivälle jo ihan itse. Aamulla Tättis katsoo kelloa ja hoputtaa jannuja. Kymmenen minsaa bussiin! Vauhtia!




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää