bussipysäkillä

Maanantaiaamuna saatan laumani koulubussille. Tättis on koko aamun jakanut mulle ohjeita ja Fredde vielä edellisenä iltana ennen lähtöään muistutti bussiaikatauluista. Auringon säteiden leikatessa aamusumua havahdun siihen, että siitä on tosiaan tasan vuosi, kun viimeksi olen seissyt tässä. Vuosi sitten oli toisenlainen maanantai, ensimmäinen aamu uudessa työssä, vatsanpohja perhosista kipristellen, kädessä kansio täynnä virallisia papereita ja tulevan viikon lukujärjestys. Vuosi on mennyt nopeasti.

Tuntuu hyvältä seistä siinä kirpeässä aamussa isien ja äitien kanssa, ehkä puolet aikuisista on kiirehtimässä töihin, toinen puolikas seisoo pysäkillä vielä yöpaidassa, osalla kahvikupponen kädessä. Osa hyppää autoihinsa ja ajaa töihin. Koulubussin jälkeen tulee Microsoftin bussi ja poimii ryhmän aikuisia reppusankareita. Ne yöpaitaiset vaeltavat tohveleissaan takaisin kotiin.

Iltapäivällä Kara kysyy multa et pitäiskö sun hei ehkä lähteä? Katson kelloa ja henkäisen; ”Joo, bussi tulee reilun vartin päästä... pitää!” – Mene, mene, mene! Hengästyneenä palaan sinne mistä lähdin kirpeässä aamusumussa, hetkeä ennen kun bussi kurvaa takaisin siihen samaan kohtaan. Kolme vilkuttaa mulle iloisesti bussin ikkunasta.

Fredde ei juuri matkusta. Edellisen kerran se oli työmatkalla kaksi vuotta sitten. Silloin meillä oli yks koululainen ja kaks eskarilaista. Yhden aikuisen elämä kompastelee siihen etten tiedä miten uusi puhelin aktivoidaan, ja että unohdan ottaa roskikset sisään. Se kompastelee siihen että kahden aikuisen rytmistä puuttuu toinen ja että on valtavasti Fredden asioita, sellaisia mistä minä en tiedä mitään. Mutta lauman kanssa on helppoa. Ne pukee itse, ne syö itse, ne käy vessassa itse. Ne tarvitsee aikuista kuuntelemaan ja olemaan läsnä. Ne tarvitsee hampaanpesijän ja hiustenpesijän. Voinkin ne levittää leivälle jo ihan itse. Aamulla Tättis katsoo kelloa ja hoputtaa jannuja. Kymmenen minsaa bussiin! Vauhtia!