kirjoittajan blokki

Pöydällä lojuu Tättiksen uusi päiväkirja. Yksi sen kehityskeskustelun anneista oli opettajan kehoitus ruveta kirjoittamaan myös kotona. Ne kirjoittaa koulussa päivittäin ja Tättis valittaa että aloittaminen on vaikeeta. Illalla se istui tossa pöydän ääressä tuijottaen tyhjää sivua. Yritän kannustaa ja olen sen mielestä lähinnä aika urpo. Kuka nyt kirjoittaisi siitä ettei ole mitään sanottavaa... Mä tiedän ihan tasan tarkkaan miltä siitä tuntuu. 

Muistan kuinka lapsena aloitin varmaan sata päiväkirjaa. Aloitin siististi päivämäärällä ja raportoimalla päivän tapahtumat. ”Tänään...” Viimeistään viidennen päivän kohdalla into oli lopahtanut, usein jo ensimmäisen jälkeen. En ymmärtänyt miksi ihmeessä joku haluais kirjoittaa. Koulussa kirjoitin asia-aineita, se oli ainoa tekstilaji jonka osasin. Jossakin vaiheessa, kuin salaa – mutta vasta aikuisena – kirjoittamisesta tuli tärkeää. Kirjahyllyssä on rivikaupalla päiväkirjoja täynnä ajatuksia, osa niin mustia ettei niihin edes halua palata. Vasta taannoin uskalsin sanoa harrastavani kirjoittamista.

Ja siinä se nyt istuu, mun oma tytär, katsoen mua kulmainsa alta kun puhun siitä miten tekstiin voi lisätä elävyyttä ja pituuttakin kertomalla lukijalle ympäristöstään. Miltä se näyttää, kuulostaa ja tuoksuu. Kuvailemalla ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä, kuvailemalla melkein mitä vaan. Sitä naurattaa mun esimerkki:  ”Istun lomatalon keittiössä. Vanhan jääkaapin hurina peittää alleen jokaisen elinkelpoisen ajatuksen, ja sitruunankeltaiset seinät tappavat loputkin. Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mutsi nakuttaa jotain jostain kuvailemisesta ja on ihan idiootti, se ei tiedä miten vaikeeta kirjoittaminen on...”