Pöydällä lojuu Tättiksen
uusi päiväkirja. Yksi sen kehityskeskustelun anneista oli opettajan kehoitus
ruveta kirjoittamaan myös kotona. Ne kirjoittaa koulussa päivittäin ja Tättis
valittaa että aloittaminen on vaikeeta. Illalla se istui tossa pöydän ääressä
tuijottaen tyhjää sivua. Yritän kannustaa ja olen sen mielestä lähinnä aika
urpo. Kuka nyt kirjoittaisi siitä ettei ole mitään sanottavaa... Mä tiedän ihan tasan tarkkaan miltä siitä tuntuu.
Muistan kuinka
lapsena aloitin varmaan sata päiväkirjaa. Aloitin siististi päivämäärällä ja
raportoimalla päivän tapahtumat. ”Tänään...” Viimeistään viidennen päivän
kohdalla into oli lopahtanut, usein jo ensimmäisen jälkeen. En ymmärtänyt miksi
ihmeessä joku haluais kirjoittaa. Koulussa kirjoitin asia-aineita, se oli ainoa
tekstilaji jonka osasin. Jossakin vaiheessa, kuin salaa – mutta vasta aikuisena
– kirjoittamisesta tuli tärkeää. Kirjahyllyssä on rivikaupalla päiväkirjoja
täynnä ajatuksia, osa niin mustia ettei niihin edes halua palata. Vasta
taannoin uskalsin sanoa harrastavani kirjoittamista.
Ja siinä se nyt
istuu, mun oma tytär, katsoen mua kulmainsa alta kun puhun siitä miten tekstiin
voi lisätä elävyyttä ja pituuttakin kertomalla lukijalle ympäristöstään. Miltä
se näyttää, kuulostaa ja tuoksuu. Kuvailemalla ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä,
kuvailemalla melkein mitä vaan. Sitä naurattaa mun esimerkki: ”Istun lomatalon keittiössä. Vanhan jääkaapin
hurina peittää alleen jokaisen elinkelpoisen ajatuksen, ja sitruunankeltaiset
seinät tappavat loputkin. Mulla ei ole mitään sanottavaa. Mutsi nakuttaa jotain
jostain kuvailemisesta ja on ihan idiootti, se ei tiedä miten vaikeeta
kirjoittaminen on...”
Kommentit
Lähetä kommentti