lauantai 22. lokakuuta 2016

parisuhdeaika - overrated

ranta aamuauringossa


Me saatiin kutsu kihlajaisiin. Hyvä ystävä on menossa naimisiin ja juhlatkin olis yhdessä meidän lempparipaikoista. Fredde vastaa että me tullaan samaan aikaan kun mä klikkaan kohtaa ”ehkä”. Pöydän ylitse sanon Freddelle, että tottakai mennään kunhan saadaan lastenvahti, ja niitä ei meidän laumalle ihan puussa kasva. Tai siis totuuden nimissä meillä on tasan yksi luottolastenvahti, joten on sellaiset niinkuin fifty-sixty mahikset että mennään tai ollaan menemättä. Mennään jos lastenvahdilla sattuu olemaan vapaata.

se on tällainen... ensin stä ujostuttaa...


Kun seuraavana päivänä selviää että ei mennä, me ollaan kävelemässä rantakatua pitkin kohti lomataloa. Fredde kohauttaa hartioitaan ja sanoo että sellaista se on. Me ollaan Fredden kanssa yhtämieltä siitä ettei lastenvahtipalveluista ole meille, ja että sen verran monta kertaa ollaan muutenkin haukattu hapanta että on parempi tyytyä tilanteeseen ja jäädä kotiin. Tässä kohtaa sanon sen lauseista ällöttävimmän ja kliseisemmän, ne on pieniä vain hetken. Ei mene montaa vuotta niin voidaan taas mennä eikä ne edes halua olla meidän kanssa. Mutta ne on kuusi, kuusi ja kahdeksan. Neljän vuoden päästä ne voi hyvin jättää jo muutamaksi tunniksi keskenään.

...ja sit se on valmis syleilemään koko maailmaa


Parisuhdeajasta puhutaan paljon. Että lasten vanhempien pitää muistaa hoitaa parisuhdetta ja tehdä asioita ilman lapsia, että on tärkeää olla irtiottoja. Kahdenkeskeistä aikaa ja romantiikkaa. Siitä kirjoitetaan paljon blogeissa. Siitä puhutaan artikkeleissa, psykologit muistuttelee siitä siellä sun täällä, siitä miten avioliitto on tuomittu tuhoon jos parisuhdeaikaa, kahdenkeskeisiä illallisia, deittejä ja lomamatkoja ei ole. Mutta entä jos niitä ei ole? Voiko siitä selvitä?

Sosiologian ja sosiaalipolitiikan lehtori Irmelin Hilden-Majava opetti muakin silloin joskus kauan aikaa sitten – ysärin alussa – että kyllä kerran kuukaudessa ainakin pitää muistaa palkata lastenvahti ja lähteä hoitamaan parisuhdetta. Päätin muistaa ohjeen ja pitää siitä kiinni, vaikka kynsin ja hampain. Toisin kävi.

Me käydään Fredden kanssa kahdestaan yhtään missään ehkä kerran vuodessa. Jos oikein repäistään saatetaan suorastaan liioitella ja mennä jopa kahdesti. Keskimäärin se on lauantaina tai sunnuntaina, iltapäivästä, me käydään yhdessä syömässä tai vähän ostoksilla, ehkä leffassa. Kerran vuodessa. Voitais me mennä useamminkin, mutta ei vaan tule mentyä. Ihan varmasti me saatais lastenvahti kerran kuussa jos vaan haluttais, mutta, mutta... Miksi me ei sitten haluta? Miksi mä tyydyn katsomaan muitten postauksia naamiksesta. Tälläkin hetkellä meillä on kaksi ystäväpariskuntaa lomalla kahdestaan, toiset Hawailla, toiset Euroopan turneella. Kolmannet tuli just takaisin New Orleansista. Katsoessani mietin että miten ne raaskii ja samalla muistan että useimpien lähtökohdat on vähän erilaiset.

yhden kuusveen aamulenkillä ottama kuva - aika makee


Meitä pidetään noin keskimäärin vähän outoina. Kuka nyt viettää syntymäpäiväänsä saati sitten hääpäiväänsä lastensa kanssa? Niitä vartenhan on keksitty lastenvahti. Ei ole yhdet tai kahdet, eikä kolmetkaan juhlat joista ollaan kieltäydytty kohteliaasti koska kutsussa on ilmoitettu etteivät lapset ole tervetulleita. Ei juhliin toki tarvitse kutsua lapsia, ymmärrän paremmin kuin hyvin jos ei halua järjestää lastenkutsuja, ja olen itsekin järkännyt useammat sellaiset juhlat joiden kutsukortissa olen pyytänyt vanhempia jättämään lapset kotiin. Mutta tällä hetkellä me useimmiten jätetään ne juhlat väliin. Miksi?

Miksi me ei haluta? Miksi me ei mennä? Miksi me valitaan näin?

rantakaupunki kylpee aamuauringossa


Ensinnäkin me ehdittiin olla Fredden kanssa kahdestaan viitisentoista vuotta. Me ehdittiin tehdä just tasan tarkkaan mitä me haluttiin. Mennä ja tulla just niin kuin huvitti. Matkustaa, syödä hienoissa ravintoloissa, nähdä ja kokea. Me ehdittiin nähdä ja tehdä ja kokea kahdestaan kyllästymiseen asti. Meillä ei siis varsinaisesti ole sellaista kahdestaan olemisen patoumaa. Me ollaan saatu olla ihan vaan kahdestaan – viisitoista vuotta.

Toisekseen ihan tavallisena arkipäivänä - maanantaista perjantaihin – jos asiat tapahtuu suunnitelmien mukaan ilman minkäänlaista hikkaa tai poikkeamaa, näen meidän lapsia iltaisin noin puolikuudesta yhdeksään. Kolme ja puoli tuntia päivässä. Siinä ei varsinaisesti ehdi kyllästymään. Fredden vastaava lukema on kuusi ja puolituntia. Keskiviikkoisin mun numero on isompi nousten seitsemään ja Fredden kutistuu vuorostaan kahteen. Arkilukemat on seuraavat: Mä 21, Fredde 28. Ei pääse väittämään että noita arkisin joutuis ihan kyllästymiseen asti katselemaan.

kirjakaupan kissa


Tästä päästään kolmanteen kohtaan. Noin keskimäärin – nyt kun nää on vähän isompia – niitten kanssa on kivaa viettää aikaa. Perushoitoa ei enää oikeastaan ole, keskustelua sitäkin enemmän. Tarvittaessa voi tehdä vanhanaikaiset ja osoittaa ovea; ”Menkää leikkimään keskenänne, me tarvitaan nyt aikuisten aikaa... saa tulla hakemaan jos on paljon verta tai joku on tajuton. Mistä tietää että joku on tajuton?” – Ja sit meillä on kahdenkeskeistä aikaa kotona.

hiekkalinnoja



Me halutaan lomailla meidän lauman kanssa koska niitten kanssa on kivaa lomailla. Meidän valinta on mennä niitten kanssa ravintolaan, koska on kivaa tarjota niille kokemuksia ja elämyksiä – me ollaan jo näetty ja koettu. Niin että meille se kuuluisa, paljon mainostettu ja puhuttu parisuhdeaika on aikalailla ”overrated”, silläkin uhalla mitä Irmelin Hilden-Majava silloin joskus aikanaan sanoi. Muutama vuosi takaperin olisin kirjoittanut toisin. 

Muutama vuosi takaperin elämä oli pelkkää perushoitoa, ja myönnettäköön ettei mun mielestä elämässä kolmen vaippaikäisen kanssa ole yhtään mitään hohdokasta, vaan se oli keskimäärin vain ja ainoastaan kamalaa. Siitä selvittiin sillä ajatuksella että sekin loppuu joskus. Että vielä koittaa aika kun kolmesta on jotakin iloakin, eikä pelkkää vaivaa. Se aika on tässä ja nyt. Keskimäärin niistä on iloa ja aika vähän vaivaa. Huolimatta siitä että nukun Fredden kanssa samassa sängyssä korkeintaan kerran kahdessa viikossa - jos silloinkaan. Yleensä siellä on joku muu, tai joitakin muita. 


2 kommenttia:

  1. Tama osui jotenkin ja upposi. Me tehdaan jotain kaksin kun siihen on tosi hyva mahdollisuus eli about kahdesti vuodessa kun mun vanhemmat on kylassa, lastenhoitoviidakkoon ei olla jaksettu tunkee paata. Miksi? Koska me ei kai olla koettu sita niin tarpeelliseksi, mies tekee iltatöita ja vapaillaan haluaa olla meidan kaikkien kanssa, olisi jotenkin outoa sina yhtena viikkovapaana kutsua kotiin lastenhoitaja ja lahtea ulos, ei taidettaisi itsekaan haluta. Tyttö on pienesta asti kulkenut joka paikassa mukana joten kaikki ollaan totuttu siihen. Viime viikolla juttelin yhdesta työjutusta ja totesin vaan etta no jos tilanne vaatii niin voin tulla toki töihin niinkin etta tyttö tulee mukaan, ei kai se haittaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin tulee lapset tarvittaessa mukaan töihin, eikä se ainakaan toistaiseksi ole haitannut :)

      Parisuhteita, elämiä, vanhemmuuksia ja ihmisiä on niin monenlaisia ettei tähänkään asiaan ole sitä yhtä oikeaa muottia. Jollekin ne romanttiset illat kahdestaan on oikeasti keino pitää avioliitto kasassa ja meille niistä taas on miltei enemmän vaivaa kuin iloa.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.