jos voisin muuttaisin maailman

Jotenkin elämä rullaa aina samalla tapaa. Kun pääsee pari askelta eteenpäin ja elämä vaikuttaa hetken seesteiseltä, ihanalta ja jotenkin ratkaistulta tullaan väistättä taas siihen kohtaan että joutuu taas palaamaan askeleen, kaksi tai kolme taaksepäin, ja saa kouriintuntuvan muistutuksen siitä että vaikka ne lapset kuinka olis melkein tavallisia, ei melkein ole mukana.

toiset tarttee kolme haarukkaa ja sormet... nykyään se onneksi sentään syö

Helmikuussa M:n kouluongelmat oli ratkaistu. Uusi IEP kiilsi uutuuttaan ja kauneuttaan ja elämän piti olla helppoa ja ihanaa. Niin se olikin, ongelmakohtiin oli puututtu ja niitten selättämiseksi tehty tiimin kanssa suunnitelma. M:lla oli koulussa vihdoinkin paras kaveri, ainakin open ja neidin itsensä mielestä. Olihan niitten suhde kummallinen, toinen ei puhunut ollenkaan, ei halunnut tulla leikkimään, mutta äidin mukaan se ei halunnut leikkiä kenenkään muunkaan kanssa.

Eilen sain opettajalta sähköpostia. Ihanaa että kirjoittaa, lähestyy ja haluaa ratkaista asioita yhdessä meidän vanhempien kanssa. No, M:n koulutoverin äiti oli ottanut opettajaan yhteyttä ja käytännössä kertonut että meidän M on stalkkeri, se kuulemma seuraa sen tytärtä kaikki välitunnit, halailee väkisin ja ahdistelee muutenkin. Erityisopettaja oli jo puhunut M:n kanssa, ja muistuttanut siitä että jokaisella on oma kuplansa, jonka sisälle ei saa mennä pyytämättä. Opettaja lupasi ottaa asian esille myös luokassa, noin yleisesti, ketään yksilöimättä sen kummemmin. Englanniksi sanoisin että; ”My heart sunk.” Suomeksi en osaa tunnetta ilmaista, se ei ole pettymystä, se ei varsinaisesti ole surua.

Kyllä mä tiedän että mun lapsi on rajaton. Se hakee ja opettelee sosiaalista kontaktia, se ei osaa lukea toisen kehonkieltä, eikä ainakaan hienovaraisia vihjailuita. Yleensä se on joko liikaa tai ei ollenkaan. Kyllä mä tiedän että se voi olla kuin herhiläinen ja se tarvitsee oikeasti sen että sille sanoo; ”Älä. Lopeta. Mene sä tonne, niin mä meen toiseen suuntaan.” Me harjoitellaan. Me opetellaan, puhutaan ja keskustellaan. Olen entistä vakuuttuneempi että ensi vuonna haluan vanhempainillassa esitellä luokan muille vanhemmille M:n, sen pienen tytön joka on erilainen. Sen joka ei aina osaa, eikä ymmärrä. Sen joka opettelee niitä asioita jotka muille tulee luonnostaan.

Illalla me jutellaan M:n kanssa. Mulla menee noin kolme minuuttia siihen että tiedän kenestä on kyse. M:n paras kaveri ei ehkä koskaan ollutkaa paras kaveri. Tai ehkä se oli paras kaveri hetken ja sitten ahdistui M:n liian innokasta ystävyyttä. Tiedä häntä. Me sovittiin että M jättää jatkossa tytön rauhaan, leikkii mieluummin jonkun muun kanssa. Me sovittiin ettei ketään halata pyytämättä ja puhuttiin siitä ettei kenenkään kanssa voi leikkiä väkisin, ei vaikka kuinka haluais. Me puhuttiin tunteista ja sanoin ymmärtäväni M:n pettymyksen, olin itsekin surullinen siitä ettei tyttöjen välillä ollutkaan ystävyyttä.

Se mikä nostaa pettymystä, kiukkua ja kipinöitä oikeesti, on se ettei tytön äiti puhunut mulle. Ollaanhan me kuitenkin naapureita. Nähdään päivittäin ja äiti aina sopii meidän kanssa kaikenlaista ja peruu sit viimehetkellä. Kun kysyin tästä, se sanoi että tyttö tekee niin kaikkien kanssa, jänistää viimetipassa. Ensin ne sanoi ettei ne pääse M:n synttäreille, sit ne vastas et tulevat. Tänään ne oli taas muutaneet vastaustaan, eivät tulekaan. 

Ei varmasti oo joo helppoa sanoa et kuule sun lapsi on stalkkeri ja vainoaa mun lasta, mutta onko tämä sitten parempi? Ne on lapsia. Me ollaan niitten lasten vanhempia. Meidän tehtävä on opettaa niitä toimimaan maailmassa, niin hyvässä kuin huonossa. Kyllä meidän vanhempien täytyy uskaltaa puhua ja olla rehellisiä, ottaa härkää sarvista ja ratkoa ongelmia.