Siirry pääsisältöön

kohti uutta

Kaikki kulkee kuin sumussa. Unohtelen eväslaatikoita ja lasten kansioita ja kaikkea mitä nyt voi hukata ja unohtaa kadottamatta itse laumaa. Vilkuilen hermostuneena puhelinta, jokainen ilmoitus uudesta sähköpostista saa ensin innostumaan ja sen jälkeen pettymään. Ajan jannujen kanssa M:n kiipeilykouluun. On kuuma ja me mennään puistoon, kevään eka hellepäivä 28C.


Kotimatkalla vilkaisen liikennevaloissa puhelinta. Näen viestin otsikon, vihdoinkin joku vastaa. Seuraavissa liikennevaloissa saan viestin luettua, ei pentuja sielläkään. Pentuja aikaisintaan alkusyksystä, ehkä syyskuussa. Tämä kasvattaja suosittelee meille uroskoiraa, sanoo että ne on parempia tiimipelaajia. Viimeiseksi se kirjoittaa että sillä kyllä olis yks vanhempi koira jos meitä kiinnostaa, sitä voi käydä katsomassa kennelin nettisivuilla. Kotona häädän jannut yläkertaan ja käyn katsomassa mitä se  vanhempi koira tarkoittaa. Roisto on vajaa kaksivuotias uros. Roisto on talon oma kasvatti joka on niittänyt nuoresta iästään huolimatta jo läjäpäin mainetta ja kunniaa, mutta Roiston jälkeläisistä ei vaan oo kasvanut Roiston veroisia. Laitan Freddelle tekstarin. Käviskö melkein kaksvee?



Kotona soitan kasvattajalle. Jätän taas viestin. Laitan perään sähköpostia. Haluan kuulla tästä Roistosta lisää. Minkälainen se on? Sopiiko se lapsiperheeseen? Miten se pärjää yksin? Mitä se osaa? Jään odottamaan vastausta ja tuijottamaan puhelinta hermostuneena. Tarkistan ainakin kymmenen kertaa onko puhelin ehkä rikki. Ei oo. Mitään ei kuulu.

Aamulla meillä on hässäkkä. M pitää saada kuoroon ja jannut kouluun ja yllätys, yllätys kuoro esiintyykin tänä aamuna vanhemmille. Musiikinopettaja pahoittelee että tää viesti tulee vasta tiistaiaamuna. No älä! Lopulta me istutaan Fredden ja O:n kanssa kuorokonsertissa ja K on jo koulussa. Ne on niin söpöjä. Ne laulaa hyvin ja välillä vähän sinnepäin. Musiikinope on huumorintajuinen ja hauska. Kaikilla on kivaa. Koulussa ei oo kenttää. Puhelimen vilkuileminen ei auta.



Konsertista ajan O:n kouluun. Kotona soitan kasvattajalle uudestaan. Jätän uuden viestin. Tunnen itseni teinitytöksi joka vainoaa rinnakkaisluokan kivaa poikaa. Soita mulle! Soita mulle jooko! Lopulta puhelin soi. Se on Taideope. Yhdeltätoista puhelin soi uudestaan, näen heti että puhelinnumero on ”oikeasta” osavaltiosta. Roiston kasvattaja soittaa.

Me puhutaan pitkään. Me puhutaan niin pitkään että K:n koulubussi soittaa torvea talon edessä. Juoksen hakemaan jannun ja pyydän anteeksi kuljettajan sijaiselta. Kasvattaja on sitä mieltä että Roisto olis loistava koira perhekoiraksi. Se pikkutyttö mun sisällä hyppii tasajalkaa riemusta. Se hyppii samalla tavalla kun silloin joskus lapsena kun kuuli et mennään Lintsille. Se hyppii ja hymyilee. Mä en ole kokonainen ilman koiraa. Pisin aika jonka olen koskaan ollut ilman oli kolme viikkoa, siitä kolmesta viikosta kaksiviikkoa ja kaksi päivää me odotettiin että Koira olis riittävän vanha muuttamaan meille.

Koska sitä sais tulla katsomaan? Me kun ollaan huomenna ajamassa Oregoniin. Mielessäni hahmottelen sunnuntaita. Sunnuntaina ne on kuitenkin jossakin kisaamassa. Niillä kun on liuta titteleitä ja kasvattaja itse on arvostettu tuomari. Me sovitaan tapaaminen huomiseksi. Täähän on kirjoitettu jonnekin tähtiin. Sen sijaan että me ajetaan huomenna iltapäivästä lomataloon, me ajetaan ensin vähän etelämmäksi, Portlandin eteläpuolelle. Todennäköisyys sille että meidän mukana sieltä kasvattajan luota lomataloon ajaa myös Roisto on huomattavan paljon suurempi kuin se että me jatketaan sieltä kasvattajalta matkaa ilman Roistoa.



Ei koiran muisto katoa mihinkään. Viimeyönä näin siitä ekaa kertaa unta. Koiran edeltäjän kuolemasta on pitkälti toistakymmentä vuotta ja silti se vierailee edelleen mun unissa. Joku joskus vuosia sitten kirjoitti jossakin lehdessä että Englannin kuningattarelle sen koirat on tärkeämpiä kuin lapset. En nyt ihan allekirjoittais tota omalta osaltani, mutta... kyllä ne koirat on aika tärkeitä ja Freddekin on sangen tietoinen siitä että sellaista vaihtoehtoa että meillä ei olis ollenkaan koiraa ei ole olemassakaan.




Nyt odotan kuin tulisilla hiilillä sitä että sähköpostiin kolahtais ne ajo-ohjeet ja että olis jo huominen. Ennen kuin noukin tyttäreni koulusta käyn ostamassa uuden kaulapannan, valjaat, talutushihnan ja lelun. 


Kommentit

  1. Ihanaa odotusta ilmassa. Toivottavasti koira tuntuu siltä, että sen pitäisi tulla teidän kanssa kotiin.
    Mun mies näkee edelleen myös unia koirastansa, joka kuoli lähemmäs 20v sitten. Siitä on puhuttu niin paljon, että tytöt luuli että se koira oli meillä Suomessa asuessa 😂

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi