torstai 30. huhtikuuta 2015

Roisto

Me lähdetään M:n koululta yhdeltä. Eka ruuhka on kulman takana ja mä mietin jo et jos nää kaikki on oikeesti menossa samaan suuntaan meidän kanssa on iloisesti perjantai ennen kuin me ollaan perillä. Auton navigaattori ilmoittaa ajoajaksi ekaan pysähdykseen neljä tuntia, kahta minuuttia vaille. Kilometrejä on edessä ensin 360 kasvattajalle ja sit vielä lomatalolle seuraavat 140. Lapset ei laske matkaa muumeissa. Ne laskee ajomatkan oktonauteissa... vielä kolme oktonauttia.

Matka meiltä Portlandiin on maailman tylsin. Oikeesti. Sillä välillä ei oo mitään katsottavaa. Siellä on metsää ja puskaa ja puskaa ja metsää, ja sit taas vähän lisää metsää ja puskaa. Lauma lukee kirjoja ja pelaa tableteilla ja riitelee ja sit ne taas pelaa ja lukee vähän lisää. Mä neuloin ja jännitin.


Portlandin eteläpuolella on hillitön ruuhka. Me poistutaan liittymästä sivuteille ja matka jatkuu sentään eteenpäin vaikka hitaastikin. Siinä missä Seattlen liikenne on kaoottista, koska siellä on vaan ihan liikaa autoja tieverkkoon nähden ja tieverkko on taas maantieteellisistä syistä se mikä se on, niin Portlandissa liikenne on Helsingin malliin tarkoituksellisesti hankaloitettua, tarkoittaa että jokaisiin valoihin pysähdytään, liikennevaloja on tiheästi ja nopeusrajoitukset alhaisia. Jengiä pusketaan joukkoliikenteeseen sillä. Seattlessa tätä ei tarvitse tehdä, joukkoliikenne vetää ilmankin – ihan käytännön syistä. Ero 2.3 miljoonan asukkaan ”pikkukaupungissa” on suuri meidän reiluun 4 miljoonaan.




Lopulta me ajellaan Oregonin idyllisellä maaseudulla. Pikkukaupungit on pittoreskejä, viinitiloja ja panimoita on kaikkialla, ja jos meillä ei olis kiire niin ihan varmasti oltais pysähdytty tutustumaan tarkemmin. Viideltä me kurvataan maatilan pihaan ja talon ovesta astuu ulos pitkä vaalea nainen – Mary Strom.



Me kävellään suoraan kenneliin. Niillä on seitsemäntoista koiraa. Seitsemäntoista huippua ja palkintokaapit on pullollaan ruusukkeita ja pokaaleja. Koirat on ulkona aitauksissa. Kaikki paitsi meidän Roisto. Me tykätään roistosta ja Roisto tykkää meistä. Me tehdään paperit ja saan muovikansion joka on täynnä todistuksia ja kunniakirjoja. Mukaan lastataan vielä säkillinen ruokaa ja pojan oma lelu. Kasvattaja toteaa että Roisto on selvästi jo tajunnut kuka on pomo, kenen kanssa kannattaa olla väleissä.

Loppumatka menee nopeesti. Liikennettä on vähän ja meidän suunta on toinen kuin useimmilla muilla. Seitsemän aikaan me kurvataan jo lomatalon pihaan. Lasken Roiston ulos kopista. Se vaikuttaa vähän hämmentyneeltä ja lopulta nostaa koipea heinikossa. Avaan oven. Roisto ei halua mennä sisään. Se ei ole koskaan tainnut olla sisällä talossa. Se on kasvanut kennelissä, ja sen maailma on ollut kennelin tilat, koiranäyttelyt ja aitaukset. Kaikki on sille uutta ja outoa. Se pelkää pyörivää nojatuolia kuollakseen. Otan kourallisen koiranruokaa taskuun ja palkitsen sitä kaikesta.



Me lähdetään kahdestaan kävelylle. Roisto säikähtää puutarhatuoleja. Rannassa se pelkää aaltojen kohinaa ja polkupyörä on täysin ylitsepääsemätön. Me kökitään sen parkissa olevan pyörän kanssa hyvä tovi ja lopulta Roisto uskaltautuu katsomaan ja saa palkkionsa. Kotimatkalla vastaan tulee toinen koira, sellainen täällä niin muodikas labradoodle eli labradorinnotajan ja ison villakoiran sekoitus. Roisto on selkeästi järkyttynyt vastaantulijasta ja piiloutuu häntä koipien välissä ainoan tuntemansa turvan – mun – jalkoihin. Jään juttelemaan sen toisen koiran omistajien kanssa.

Illalla laitan naamikseen kuvia. Kommenttien ja tykkäysten määrä on yhtä ylitsevuotava kuin muutama päivä takaperin Koiran kuollessa. Koko yhteisö elää meidän kanssa näitä hetkiä. Hyvä ystävä kommentoi et jannuhan poseeraa kuin Playboyn keskiaukeaman tyttö. Vastaan että joo, sehän sen homma on ollut ekat kaksi vuotta – olla komea ja tuottaa jälkeläisiä. Roisto rauhoittuu ja käy nukkumaan koppiinsa.




Meillä on paljon töitä edessä. Käärin hihat ja olen innoissani. Ehkä ensikerralla kun me ajetaan lomatalolle voin rannassa laskea Roiston irti ja antaa sen iloita vapaudesta. Niin me tehtiin Koiran kanssa, Koira ei koskaan kulkenut remmissä kun me oltiin yhdessä. Jonakin päivänä mulla ja Roistolla on sama luottamus. Hetkeen sekoittuu yhtäaikaa iloa ja onnea ja menetyksen tuskaa. Lauma laskee että Roiston pitäis elää ihan ainakin vähintään kymmenen vuotta. 

playboy

1 kommentti:

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.