tiistai 14. huhtikuuta 2015

minne hukkui seitsemän ekaa?

Seitsemän vuotta sitten kaikki oli valmista. Me laskettiin viimeisiä päiviä, tunteja ja minuutteja. Jännitti, pelotti, olin yhtäaikaa onnellinen ja kauhuissani. 

Mikään ei koskaan tule haalistamaan muistoa siitä varhaisesta torstaiaamusta, siitä kun vielä oli pimeää ja maailma nukkui meidän ajaessa hiljaisuuden vallitessa kohti uutta.  Siitä aamusta kun meitä odotettiin sairaalassa jo ennen kuutta, siitä aamusta kun meistä tulisi vuosien odotuksen jälkeen vanhempia. M syntyi torstaiaamuna, torstain ja perjantain välisenä yönä satoi lunta. Katsoin sairaalan ikkunasta lumisadetta, kainalossa meidän ”kake”. Myöhäisin maahan jäänyt lumi historiassa, sinä päivänä kun M syntyi.

"kake"


Tänään istun tässä ja mietin mihin ihmeeseen seitsemän vuotta on mennyt. Miten se täyttää jo seitsemän? Miten mä voin yhtäkkiä olla seitsemän vuotta vanhempi? Miten ne kaikki elämää pidemmät päivät ja tunnit, ne loputtomilta tuntuneet valvotut yöt, ovat kuin hetkessä muodostaneet seitsemän vuotta? Eikö seitsemän vuotta kuitenkin oo pieni ikuisuus? Niin elävästi muistan kuinka jokainen tuntikin tuntui ikuisuudelta.

1-vuotias

2-vuotias

3-vuotias

4-vuotias

5-vuotias

6-vuotias


Se on pian seitsemän. Se lukee mulle illalla iltasaduksi kummitusjuttuja ääneen, se lähtee aamulla kuoroharjoituksiin ja kiipeää illalla korkealle. Se on rakas.



Ei kaikkien tarvitse saada lapsia. Ei lapset oo kaikille elämä, ja niillekin jotka haluavat mutta eivät saa, elämä voi olla hyvää ja täyttä ilmankin. Ihan varmasti voi. Ei elämä ole vajaata tai vaillinaista ilman lapsia. Mä vaan halusin niin paljon, halusin ja lopulta sain. Mun elämästä ne tekee täydemmän ja kokonaisemman. Olen kiitollinen siitä että sain lopulta itsekin kasvaa äidiksi. 



Vaan kumpi on opettanut enemmän toistaan. Usein kallistun ajattelemaan että M on loppupeleissä opettanut mua enemmän kuin minä sitä. Mä mitään kasvata, se kasvattaa mua ja kasvaa itse siinä sivussa. Se on opettanut mulle kärsivällisyyttä, loputtomasti kärsivällisyyttä ja silti mulla on vielä paljon opittavaa - onneksi on ne kaksi muutakin opettajaa. Se on opettanut mulle rakkautta, iloa ja onnea. Se on opettanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, pysähtymään, kuuntelemaan ja olemaan aidosti läsnä.


Tänä aamuna O:lla heilui ensimmäinen hammas.


2 kommenttia:

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.