Siirry pääsisältöön

minne hukkui seitsemän ekaa?

Seitsemän vuotta sitten kaikki oli valmista. Me laskettiin viimeisiä päiviä, tunteja ja minuutteja. Jännitti, pelotti, olin yhtäaikaa onnellinen ja kauhuissani. 

Mikään ei koskaan tule haalistamaan muistoa siitä varhaisesta torstaiaamusta, siitä kun vielä oli pimeää ja maailma nukkui meidän ajaessa hiljaisuuden vallitessa kohti uutta.  Siitä aamusta kun meitä odotettiin sairaalassa jo ennen kuutta, siitä aamusta kun meistä tulisi vuosien odotuksen jälkeen vanhempia. M syntyi torstaiaamuna, torstain ja perjantain välisenä yönä satoi lunta. Katsoin sairaalan ikkunasta lumisadetta, kainalossa meidän ”kake”. Myöhäisin maahan jäänyt lumi historiassa, sinä päivänä kun M syntyi.

"kake"


Tänään istun tässä ja mietin mihin ihmeeseen seitsemän vuotta on mennyt. Miten se täyttää jo seitsemän? Miten mä voin yhtäkkiä olla seitsemän vuotta vanhempi? Miten ne kaikki elämää pidemmät päivät ja tunnit, ne loputtomilta tuntuneet valvotut yöt, ovat kuin hetkessä muodostaneet seitsemän vuotta? Eikö seitsemän vuotta kuitenkin oo pieni ikuisuus? Niin elävästi muistan kuinka jokainen tuntikin tuntui ikuisuudelta.

1-vuotias

2-vuotias

3-vuotias

4-vuotias

5-vuotias

6-vuotias


Se on pian seitsemän. Se lukee mulle illalla iltasaduksi kummitusjuttuja ääneen, se lähtee aamulla kuoroharjoituksiin ja kiipeää illalla korkealle. Se on rakas.



Ei kaikkien tarvitse saada lapsia. Ei lapset oo kaikille elämä, ja niillekin jotka haluavat mutta eivät saa, elämä voi olla hyvää ja täyttä ilmankin. Ihan varmasti voi. Ei elämä ole vajaata tai vaillinaista ilman lapsia. Mä vaan halusin niin paljon, halusin ja lopulta sain. Mun elämästä ne tekee täydemmän ja kokonaisemman. Olen kiitollinen siitä että sain lopulta itsekin kasvaa äidiksi. 



Vaan kumpi on opettanut enemmän toistaan. Usein kallistun ajattelemaan että M on loppupeleissä opettanut mua enemmän kuin minä sitä. Mä mitään kasvata, se kasvattaa mua ja kasvaa itse siinä sivussa. Se on opettanut mulle kärsivällisyyttä, loputtomasti kärsivällisyyttä ja silti mulla on vielä paljon opittavaa - onneksi on ne kaksi muutakin opettajaa. Se on opettanut mulle rakkautta, iloa ja onnea. Se on opettanut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, pysähtymään, kuuntelemaan ja olemaan aidosti läsnä.


Tänä aamuna O:lla heilui ensimmäinen hammas.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää