lauantai 4. huhtikuuta 2015

kahdestaan retkellä

Ei mennyt ihan putkeen perjantaiaamukaan. Tai meni, kunnes me istuttiin M:n ja O:n kanssa autossa, mä työnsin virta-avaimen lukkoon ja käänsin, eikä mitään tapahtunut. Ei yhtään mitään. Tää on sähköauton ehdoton miinuspuoli, sen sielu on välillä aika arvaamaton, joku kikkula jossakin jää väärään asentoon ja lataamisen sijasta se tyhjentää patterinsa.

Tässä vaiheessa meillä oli viitisen minuuttia aikaa ehtiä M:n bussille, joten mä otin käyttöön sotilaskurin ja karjaisin kaksikon ulos kaarasta ja juoksemaan. Juostessani yritin kuumeisesti miettiä miten me O:n kanssa päästäis akvaarioon ja muistin että meillähän on bussiyhteys meiltä Redmondiin, jos me vaan ehditään siihen bussiin joka menee just ennen kun koulubussit tulee. Ei ehditty. M ehti omaansa kyllä. Kello oli vähän jälkeen puolen yhdeksän ja seuraava bussi tulee kymmeneltä. Onneksi meillä on niin ihanat naapurit. Pysäytin naapurin Iran ja pyysin apua, sain kyydin kaupunkiin. Lupasin palkaksi pullon viiniä.

Redmondista lähtee busseja Seattleen kellonajasta riippuen 6-12 minuutin välein. Meidän 545 on yhtä luotettava kuin kolmosen ratikka. Jos yksi menee nenän edestä, tulee toinen hetkeä myöhemmin. Ennen kun M syntyi mä olin töissä Seattlessa. Aamuisin ajoin bussiaseman liityntäparkkikselle autolla, hyppäsin bussiin ja maksoin bussilipusta $2:50. Eilen, jotakuinkin seitsemän vuotta edellisen kerran jälkeen, hyppäsin taas bussiin, tällä kertaa melkein viisivuotiaan poikani kanssa, maksoin omasta matkastani taas sen saman $2:50 O:n matkustaessa edelleen ilmaiseksi, istuin alas ja nautin pienen poikani suuresta innostuksesta. Ennen kun me päästiin Redmondista moottoritielle bussi oli täynnä. Niin täynnä että kuljettaja kuulutti seisovia seisomaan tiiviimmin että uudet tulijat saadaan mahtumaan mukaan.




Puoliyhdeksältä me seistiin kadunposkessa pulassa. Ennen kymmentä me hypättiin ulos bussista Seattlen keskustassa ja käveltiin kolmisen korttelia Akvaarioon.




O rakasti akvaariota. Se katsoi keskittyneesti aaltoallasta ja seurasi mitä pinnan alla tapahtuu kun aallot lyö rantaan. Se kiersi kaikki koskettelualtaat moneen kertaan, kyseli mustekaloista mustekalaekspertiltä ja halusi katso rakastamiaan meduusoja moneen kertaan. Se seurasi hylkeiden ruokintaa ja jaksoi istua puolisen tuntia paraatipaikalla odottamassa mustekalan ruoka-aikaa. Odotus palkittiin ja me nähtiin miten mustekala tunki lonkeroillaan lounaansa suuhun. Me opittiin että mustekalan lonkeroitten imukupit on hienomotoriseti samaa tasoa meidän sormien kanssa. Mä tiesin että O rakastaisi akvaariota. Mä tiesin että meidän kolmikosta O olis se joka sais siitä eniten irti. Välissä me istuttiin penkille ja syötiin eväitä, sit me taas jatkettiin ja käytiin ihailemassa sitä tyyppiä joka käy ruokkimassa sukeltamalla kaloja isossa akvaariossa. Lopulta me oltiin katsottu kaikki ainakin kahdesti.











Me astuttiin ulos vesisateeseen, käveltiin kuppikakkukahvilaan ja syötiin kuppikakut. Viereisestä suklaakaupasta me ostettiin Iralle kiitokseksi suklaata. Vähän yhden jälkeen me seistiin taas bussipysäkillä odottamassa bussia. O nukahti 545:n hurinaan ja tasaiseen kiikutukseen ja mä herätin sen vasta kun oli aika hypätä pois bussista vaihtopysäkillä Redmondin keskustan bussiasemalla. Me käveltiin kadun toiselle puolelle bussiaseman pysäkkikatokseen odottamaan seuraavaa bussia. Kolmen minuutin päästä me hypättiin seuraavaan bussiin. Kysyin kuljettajalta paljonko tää lysti maksaa ja sain vastaukseksi taas sen saman $2.50. Käänsin kukkaroni ylösalaisin ja totesin ettei mulla oo kuin vitonen. Sanoin kuljettajalle että maksan koko vitosella kun ei oo pienempää ja kuljettaja naurahti et laita takaisin kukkaroon ja maksa seuraavalla kerralla sit. Tunti ja kymmenen minuuttia myöhemmin me hypättiin ulos bussista meidän omassa liikenneympyrässä. Kiitin kuljettajaa vielä kertaalleen ilmaisesta matkastani ja toivotin mennessäni hyvät pääsiäiset.













Vakkaristi bussilla matkustavilla on bussikortti. Niillä jotka menee satunnaisen tasaisesti on bussilippuvihko, vähän kuin lounasseteleitä. Me jotka ei matkusteta bussilla, meillä on oltava tasaraha. Bussissa kun ei anneta turvallisuussyistä vaihtorahaa.

Meillä oli aivan mahtava retki. Hakiessani M:n koulubussilta ojensin Iralle kiitokseksi suklaat ja pullon punkkua, toivotin perheelle hyvää pääsisäistä. Ira kiitti ja totes itselleen tyypillisen tyynesti; ”Kyllähän naapureita pitää aina auttaa.”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.