mulla on ikävä sua

Kun eilen käperryit kainalooni sohvalla, en tiennyt että olisit siinä viimeistä kertaa. En tiennyt ettei toista kertaa enää tulisi, että seuraavan kerran kun olisit sylissäni yrittäisin rauhoittaa sinua ja valmistaa itseäni sanomaan hyvästi.

meillä oli kivaa yhdessä
me rämmittiin ravassa ja lätäköissä

Kyllä mä tiesin ettei meillä enää olisi paljon aikaa. Kyllä mä tiesin että se hetki tuli päivä päivältä lähemmäs, ja että jokainen viikko, päivä ja tunti oli lahja, vielä hetki olla yhdessä, vielä hetki olla lähekkäin. Käytin sen ajan oikein. Rakastamalla. Otin sinut syliin aina kun halusit, annoin yhden ylimääräisen herkun, annoin anteeksi sen että kiipesit salaa alakerran sohvalle ja esitin etten huomannut.

sinä rakastit tätä paikkaa - niin minäkin

Viimeiset viikot olit enimmäkseen omissa oloissasi. Tiesin että löytäisin sut mun sängystä, peiton alta. Viimeiset viikot lepäsit, tulit vanhaksi. Et enää leikkinyt. Sinua väsytti.

Kyllä mä tiesin.

Sitä en tiennyt että eilen aamulla siinä sohvalla oli viimeinen kerta. Sitä en tiennyt että samana iltana istuisit mun sylissä eläinlääkärissä Fredden täyttäessä eutanasiapapereita. Sitä en tiennyt. Minulla on ikävä sinua. Niin kovin ikävä.

Katson lapseni surua. Se on sen ensimmäinen iso suru. Pidän kiinni ja lupaan että lopulta helpottaa. Lupaan että Koira elää meidän muistoissa, unissa ja ajatuksissa. Se kysyy multa että onko taivas niin kuin hyvät unet, vastaan etten ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta kyllä varmaan. Se sanoo että Koira saa nyt leikkiä taas Kissan kanssa.

sinä olit jo lähtenyt...

Kotona me nostetaan Koiralle malja, niin me ollaan aina tehty, juhlittu yhteistä taivalta ja elettyä elämää.

Aamulla mua odottaa satakunta sähköpostia, Koira kosketti monen elämää. Koira oli meidän koira, mutta yhtälailla se oli koko yhteisön Koira. Luen sähköposteja ja pyyhin räkäisiä kyyneleitä hihaan. Lasissa kuplii Mimosa.

olit 5 viikkoa kun me tavattiin

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla. Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti. Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...

Lue lisää

Tahdon Asiat

Hae tästä blogista