maanantai 27. huhtikuuta 2015

jälkimaininkeja

Soitan ja jätän viestin. Lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon. Jätän seuraavalle viestin. Selaan netin sivustoa ja lähetän sähköpostin. Soitan seuraavaan numeroon ja jätän viestin. Vihdoin joku vastaa. Puhun pitkään, saan muutaman nimen lisää listalleni ja toivonkipinän. Etsin koiranpentua. Saisin koiranpennun ajamalla lähimmälle Humane Societyn toimipisteelle. Saisin sen tänään. Mutta sen pitää olla oikeanlainen, meille sopiva. Samanlainen kuin Koira.

Aamulla laitoin kaikkien kolmen opettajalle sähköpostia. Kerroin viikonlopun tapahtumista ja siitä että todennäköisesti surua käsiteltäisiin myös koulussa. Lapsen surua kun ei voi laittaa hyllylle odottamaan sopivaa hetkeä.

Kolme lasta pitää kiinni elämänsyrjässä vahvasti. M:n surua on kivuliasta katsoa, ja Koiran kuolema poikii luonnollisesti kysymyksiä elämästä yleensä. M:n suru on vahvaa, se nukahtaa mun syliin Koiran panta kädessään. Se mättää jannuja turpaan ja sanoo että sillä on vaan niin paha olla. O suree omalla tavallaan, hiljaa ja läheisyyttä hakien, haen sen koulusta ja se sanoo ensimmäiseksi et oli ihan tyhmää, että kaikki tuntuu ihan tyhmältä ja mikään ei ole kivaa. K:n surun tragikoomisuudelle omistan oman kappaleensa.

K käsittelee asiaa puhumalla. K käsittelee monia asioita puhumalla, ahdistusta se käsittelee... hmmm... kyseenalaisesti. Iltapäivällä löydän yläkerrasta nahkasohvan johon on viritetty pystyyn kymmenkunta tauluneulaa, ne se sai siitä yläkerran loftin lasten piirustuksille tarkoitetusta seinätaulusta. Tiedän että sitä ahdistaa. Se puhuu loputtomasti ja tauotta. Se toistaa uudestaan ja uudestaan samoja asioita: ”Koira on kuollut. Meidän Koira kuoli. Se on kuollut, eläinlääkäri kuoletti sen. Me ostetaan uusi koira.”  Se on ensimmäinen asia minkä K kertoo jokaiselle jonka se kohtaa; ”Meidän koira on kuollut. Se kuoli. Eläinlääkäri kuoletti sen ja nyt me ostetaan uusi koira.” Olen kuullut tän hokeman varmasti satoja ellen tuhansia kertoja. Lauantaina eläinlääkäriasemalla sanoin eläinlääkärille että jannu on autisti, oli pakko sanoa koska muuten K:n mantra olis kieltämättä saattanut vaikuttaa pelottavan tunteettomalta; ”Kuoleeko se oikeesti? Kuolettaako eläinlääkäri sen? Koska se kuolee? Saanko mä nyt uuden koiran? Kuoleeko se nyt? Joko se kuoli? Viedäänkö me se kotiin kun se on kuoletettu? Miten se pääsee sinne omenalehtoon kun se on kuollut?” Se on K:n tapa käsitellä asiaa ja tuo kieltämättä pieniä mustan huumorin pilkahduksia meidän muiden elämään, K:n surun totaalinen epäsovinnaisuus.

Tiputettuani viimeisen kolmikosta koululleen istun autossa ja itken. Haluan ajaa eläinlääkäriasemalle silittämään kuollutta Koiraa. Hillitsen itseni ja ajan omalle lääkärilleni verikokeeseen. Laitan ystävälle tekstarin, pyydän kahville ja sanon ettei musta ole menemään nyt kotiin, kohtaamaan sitä ettei siellä ole ketään vastassa, ei edes peiton alla. Me istutaan kahvilla ja jutellaan kunnes on aika hakea K koulusta. K:n kanssa me ajetaan meidän omalle eläinlääkäriasemalle, kerron että Koiran voi nyt poistaa rekisteristä, se on kuollut lauantai-iltana. Ilman noita kolmea tyhjyys olis tyhjempää - pelottavaa. Nyt meillä ei onneksi ole koskaan ihan hiljaista.


Soitettuani jokaisen numeron listaltani palaan editoimaan kuvia ja kirjoittamaan. Kirjoittaminen on terapeuttista, editoiminen liki meditatiivista. 


6 kommenttia:

  1. Rakkaitten menettäminen raastaa ja lisän asian raskauteen tuo se, että meillä näissä autismiperheissämme on usein mukana porukalla myös sitä tunnetiloihin juuttumista. Voi olla keskimääräistä vaikeampaa päästä asian yli ja jatkaa tavallista arkea. Mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa.

    Mun autisminkirjon esikoiseni joutui kohtaamaan rakkaan isänsä menetyksen kuusi-vuotiaana ja nuorempi jannu taaperoiässä. Kyllähän pojat kovasti surivat kuten minäkin. Mutta ajan kanssa siitä toivuttiin kuitenkin. Nyt meillä on suruaika juuri äkillisesti ja yllättäin kuolleesta rakkaasta veljestäni ja koville taas ottaa. Itseäni kuitenkin helpottaa ajatus, että toivuimmehan miehenikin kuolemasta , joten kyllä tästäkin vielä noustaan.

    Voi olla, että kokemus Koiran kuolemasta ja se kuinka lapsetkin kuitenkin sitten siitä selviävät ja suru tulee laantumaan ja lieventymään, tulee auttamaan kokemuksena toipumisesta, kun joskus tulevaisuudessa hekin joutuvat kokemaan vielä suurempia menetyksiä kuten me kaikki ihmiset joudumme vielä tässä ajassa.

    Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanotto teidän paljon suurempiin suruihin. Koiran kuolema on lapselle hyvä tapa opetella surun käsittelemistä niitä elämän suurempia suruja varten. Niin kulunut kuin se vanha sanonta onkin, on se myös totta; "aika parantaa haavat"

      Poista
    2. Kiitos Yksis. Kyllä tuo sanonta tosiaan onneksi pitää paikkansa.

      Poista
  2. Näin on, kuten edellinen kirjoittaja sanoi. Tämä suru on suurin tunnettu ja auttaa sen suuremman käsittelyä. Elämä on matka.

    VastaaPoista
  3. Osanottoni Koiran kuoleman johdosta. Rakkaan menettäminen on aina raskasta.

    Törmäsin tässä juuri Britta Teckentrupin kirjaan The Memory Tree (suom. Muistojen puu), joka käsittelee kuolemaa, surua ja sitä miten kuollut jää elämään ystäviensä muistoihin. Poikani päiväkodissa oli luettu kirjaa, joten kävin juuri lainaamassa sen, koska se oli selkeästi tehnyt poikaani suuren vaikutuksen, vaikkei aihe meille nyt ajankohtainen olekaan. Todella kaunis ja koskettava kirja, ehkä siitäkin olisi apua Koiran kuoleman käsittelyyn lapsille? Ainoa negatiivinen asia tuossa kirjassa oli eufemismin "vaipua ikiuneen" käyttäminen kuolemisen sijasta.

    http://www.amazon.com/The-Memory-Tree-Britta-Teckentrup/dp/1408326337

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, taidan heti metsästää meille tän kirjan. Meilläkin on puhuttu kuolemasta kuolemana, ikiunet ja nukkumiset kun on ihan tavallisellekin lapselle vähän häilyviä käsitteitä.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.