paluu yläkouluun

Ymmärrän oikein hyvin että mun tapa toimia vanhempana poikkeaa monesta muusta, eikä vähiten siksi että mulla on kaksi lasta joiden ongelmia ja haasteita olen joutunut katsomaan silmästä silmään. Kun muutaman vuoden on lueskellut monisivuisia raportteja oman kullannuppunsa haasteista, vioista ja epäkohdista, on mahdotonta enää piiloutua sen kortin taakse jossa sanotaan et; ”Mut ei meidän Sami, Kaisa, Ville, Anni...” On pakko olla rehellinen, kohdata totuus ja jatkaa siitä eteenpäin.

Olin helpottunut kun tytön isä laittoi eilen illalla mulle sähköpostia ja kysyi voitaisko me tavata; ”Tottakai voidaan! Mielellään!” Aamusta hoidin laumani kouluihin ja ajoin nurkan Starbucksiin juttelemaan. Yöllä makasin valveilla ja mietin mitä haluan sanoa.

 

Kahvilassa mua odotti tytön isä. Ei äitiä, vain isä. Äiti toki puhuu huonosti englantia, mutta silti – vain isä. Toisaalta äiti on kuitenkin se jolle olen puhunut M:n autismista, hänen lapsensa ahdistuksesta ja niin monesta muusta. Äidin kanssa olen ollut yhdessä jos toisessa komiteassa, hoitanut lasten kouluasioita. Sen äidin kanssa selvittelin  taannoin hiuspantajupakkaa – mahdollisuus puhua tilanteesta. Se äiti ajoi mut ja O:n akvaarioretkellä bussipysäkille – mahdollisuus puhua. Se äiti kysyi tiedänkö hyvää lastenpsykologia – mahdollisuus puhua. Se äiti jonka kanssa me ollaan puhuttu yhdessä vanhemmuuden vaikeudesta – mahdollisuus puhua. Oishan mun pitänyt tajuta – en tajunnut.

No, kahvilassa oli kalpea isä. Toivotin huomenet, kieltäydyin kahvista ja pyysin saada puhua ensin. Kerroin M:n diagnoosista, kerroin meidän terapiaputkesta, yhteistyöstä koulun kanssa. Kerroin lapsesta joka vielä nelivuotiaana oppi ja unohti sanoja, lapsesta joka oppi puhumaan telkkarisarjojen vuorosanoin. Kerroin meidän matkasta. Kerroin että osaan arvata mitä on tapahtunut ja kerroin oman näkemykseni tilanteesta. Lähdin liikkeelle siitä että ymmärrän paremmin kuin hyvin heidän tyttärensä reaktiota, tiedostanhan oman lapseni todellisuuden.

Isä istui hijaa ja sanoi lopulta että aika tarkkaan sanoin sen mitä hän oli ajatellut sanoa. Me juteltiin pitkään ja isä kiitti useaan kertaan keskustelun aavaamisesta, siitä että ymmärsin hänen lastaan ja perhettään. Totesi vielä lopuksi miten helpottunut hän on siitä että meillä on avoin keskusteluyhteys. Mäkin olin helpottunut, helpottunut ja kiitollinen siitä että tulin kuulluksi. Ulos kävellessä isä sanoi vielä että tästä on hyvä jatkaa.

Illalla huomasin ohimennen naamiksessa että äiti oli poistanut mut ystävistään. Oikeesti? Hetken koin jonkinlaista primitiivistä kiukkua. Sit mua nauratti. Lopulta kirjoitin anteeksipyynnön sähköpostiin ja totesin että ehkä meidän naapureina pitäis kuitenkin kyetä edes asiallisiin väleihin, näenhän mä niitten etuoven omalta etuoveltani. Miten ihmeessä kahden seitsemänvuotiaan väleistä tuli yläkouluikäisten draamaa?