Siirry pääsisältöön

kylmänä aamuna



Koulun katoksessa on kylmä. Katsoin kuinka koulubussi toisensa jälkeen pysäköi bussirivistöön ja koulubusseista purkautui tasaisena vanana pieniä koululaisia liian isot reput selässään. Kindereillä oli isot keltaiset laput kaulassaan, ne joissa luki lapsen nimi, opettaja ja kotiosoite, ja äidin ja isän puhelinnumero. Ihan vaan sen takia jos se viisivuotias eksyy matkalla eikä ihan itsekään tiedä mihin se on menossa.

Rehtori ja erityisopettaja tulee astuu yhdessä ulos ovesta ja tervehtii. Ne tietää miksi mä olen siellä ja ne on siellä ihan samasta syystä, M:n bussia vastassa. Bussi pysäköi omalle paikalleen koulubussien keltaiseen rivistöön. M tulee poikien kanssa ensimmäisenä ulos bussista. Tarjoilen K:lle huulirasvaa ja kaikki kolme jatkaa matkaa omien luokkiensa eteen, siinä isoreppusten loputtomalta tuntuvassa virrassa. Seuraan katoksesta kuinka rehtori nousee erityisopettajan kanssa M:n bussiin.

Kun rehtori tulee pois koulubussista erityisopettaja jää. Reksi kävlee mun luokse ja me jutellaan. Reksi kertoo että bussitäti oli halunnut poistaa M:n bussista pysyvästi ja rehtori oli vastaavasti todennut ettei se ole mahdollista. M on matkustanut koulubussilla jo neljä vuotta. Tämä syksy on ollut ensimmäinen kerta kun bussimatkustamisen kanssa on ollut ongelmia - kerran. Reksi oli soittanut koulukuljetuksiin ja varmistanut tämän. M ei myöskään ole kertaakaan joutunut konfliktiin koulun henkilökunnan kanssa. M ei nyt vaan ole lapsi joka aiheuttaa ongelmatilanteita.

Kerron reksille oman näkemykseni. Kun bussitäti on selittämättä tuupannut tytön takaisin bussinpenkille eikä päästänyt tätä ulos M on saanut paniikkikohtauksen. M ei muista tilanteesta yhtään mitään. Ei siitä mitä tapahtui ennen eikä siitä mitä tapahtui sen jälkeen. Reksi nyökkää ja on samaa mieltä. Reksi sanoo ettei se koskaan ole nähnyt meidän päivänsädettä vastaavassa tilassa, sanoo että taisi ensimmäistä kertaa nähdä sen lapsen joka me aina säännöllisesti kohdataan kotona. Virnistän ja kiitän avusta.

Jään odottelemaan erityisopettajaa. Se juttelee bussitädin kanssa kauan. Musta tuntuu että odottelen siinä koulunpihalla ikuisuuden. Koulun kello on soinut kerran ja toisen ja mä odotan. Kun erityisope vihdoin kävelee mun luokse se kiittää että olin tänään paikalla. Me todettiin että tänään aamumatka oli mennyt hyvin ja että tästä on hyvä jatkaa. Erityisope kertoo että se oli puhunut bussitädin kanssa lapsen kohtaamisesta positiivisin keinoin ongelmatilanteissa. Hymyilen sisäänpäin ja kiitän erityisopea. Bussitäti taisi saada sosiaalisten taitojen oppitunnin.

Istun autoon ja huomaan että mun kädet tärisee. Kuinka kiitollinen olenkaan tästä koulusta. Siitä että meillä on Reksi ja Erityisope. Kaikki koulut ei ole samanlaisia. Kaikki rehtorit ei pidä lastensa puolia. Kaikki rehtorit ei usko hyvään. Meidän Reksi uskoo positiiviseen lähestymistapaan, neuvotteluun ja uusiin mahdollisuuksiin. Reksi on tehnyt vuosia töitä erityislasten kanssa.


Käynnistän auton ja lähden ajamaan. Mietin ajaessani miten erilaista mun elämän on Aylanin vanhempien elämään nähden. Ajatellessani pientä poikaa rantahiekalla ja kaikkia niitä pieniä tyttöjä ja poikia jotka eivät koskaan päädy lehtien sivuille mun sydän särkyy, olenhan äiti. Miten kiitollinen olenkaan siitä ettei mun omilla lapsilla ole aavistustakaan siitä inhimillisestä hädästä jonka niin moni joutuu kohtaamaan. 


Kommentit

  1. On valtavan tärkeää kokea, että oma lapsi tulee ymmärretyksi, nähdyksi ja kuulluksi. Ihana koulu teillä!

    VastaaPoista
  2. Kylläpä siitä tuli iso asia. Tai lähinnä ihmettelen tota bussitätiä, muiden osuus on just paikallaan. Jos työkseen kuljettaa lapsia, niin luulis nähneen monenlaista ennenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Draama bussitädin kanssa jatkuu, mä alla vakuuttunut että bussitäti on elämäänsä kyllästynyt byrokraatti.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi