Siirry pääsisältöön

tykkäätkö?

Täällä
Juttelin eilen Fredden kanssa tovin jos toisenkin, ja sen jutustelun lopputulemana päätin siirtää blogin kommentoinnin kokonaan Facebookiin. Ajattelin ensin velvoittaa rekisteröitymään, mutta se taas on ehkä liikaa pyydetty... naamiksessahan kaikki kuitenkin on, ja siellä voi halutessaan jakaa ajatuksiaan jos siltä tuntuu. 

Miksi näin? Koska tuntuu reilummalta ihan kaikkia kohtaan ettei kukaan piiloudu nimimerkin tai puhtaasti anonymiteetin taakse, onhan meidän perhe kuitenkin blogissa esillä siten ettei tarvitse olla kummastikaan koulutettu propellipää, yhdistääkseen pisteet ja tietääkseen kuka minä olen.  Jos kysymys olis vain minusta itsestäni, kirjoittaisin ihan mielelläni omalla nimelläni. Lapsistakaan en niin huoli, ne kun kasvaa täällä eikä Suomessa. Fredde arvostaa sitä että se saa verhoutua ”nimimerkkiin” ja toisaalta, onhan meillä kummallakin kuitenkin perhe Suomessa. Ei niin, että täällä nyt muutenkaan mistään maailmansalaisuuksista puhuttaisiin. Rikkinäisiä perheitä on maailma väärällään.

Mulla on mielipiteitä. Kotiin ajaessani juttelin poikien kummitädin kanssa ja kerroin tapaavani lauantaina itselleni ventovieraan ihmisen, joka on kiinnostunut työskentelemään terveydenhuollossa täällä. Pohdin mitä sanoisin ja miten neuvoisin kun jannujen kummi totes, et se tuskin on sulle ongelma.

Aiemmin iltapäivällä esimieheni lähetti mut istumaan tilaisuuteen, jonka tarkoitus oli luoda keskustelua sairaalan hallinnon ja ihan tavallisen duunarin välille. Kylien saatesanat oli; ”Sä meet, koska sä et kuitenkaan malta istua hiljaa, vaan päädyt kysymään, kyseenalaistamaan ja ehdottamaan ratkaisuja...” Niinpä menin, kuuntelin, kysyin, puhuin, opin ja ehdotin.

Ensin käytiin läpi uuden sairaalasiiven rakentamista, muutaman jäljellä olevan kahden hengen potilashuoneen konvertoimista yhden hengen huoneiksi, uutta syöpäklinikkaa, rahoitusta edellämainittuihin - yksityishenkilö oli just heittänyt miltsin syöpäklinikan rahoitukseen, kun meillä on niin mukava henkilökunta. Keskusteltiin siitä miten sairaalan toiminta-alue uloittuu lähialueen lisäksi Montanasta, Utahiin, Nevadaan ja Oregoniin. Pohjoisessa Alaskaan. Että se siitä osavaltioitten tasavertaisuudesta taas kerran. Toki edellämainituista osavaltioista hakeudutaan hoitoon myös Denveriin ja Kaliforniaan. Oli pakko. Sori. 

Chief Medical Officer, Chief Financial Officer, Chief Community Reach Officer,
Chief Operations Officer ja CEO Mike Marsh. Kuvan ulkopuolelle jäi Chief Security Officer, Chief Human Resources Officer, Chief Clinical Management Officer, OMC Chief Operating Officer.



Huomenna on taas perjantai. Meillä on klinikalla tiimiaamiainen, ihan vaan tavallisten lätisemiseen. Lauantaina on perinteikkäät vappubileet. 

Tervetuloa kommentoimaan omalla nimellä Facebookin puolelle! Nimimerkillä jätetyt kommentit tullaan poistamaan. 










Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän