Mulla oli tänään
aivan huikea aamu – oikeesti. Mutta palataan ensin alkuun, siis siihen mistä
tää juttu alkoi. Se alkoi siitä kun loman pakkaustohinoissa mun naamakirjaan
ilmestyi viesti tuntemattomalta ihmiseltä. Viestissä se kertoi muuttaneensa
tänne meidän nurkille ja että meidän yhteinen ystävä oli vinkannut sille että
mua kannattais ehkä jututtaa. Freddelle ihmettelin et mitä mä nyt osaan mistään
mitään sanoa, vastasin kuitenkin et katotaan sit kun tuun lomalta, mut et mä oon
täyspäiväisesti töissä ja mulla on tää perhe ja kalenteri joka repeilee
reunoistaan vailla minkäänlaista sosiaalista elämää.
Sit tuli ihana
lomaviikko Seasidessa, ja tuli se täysin järjetön duuniviikko sen jälkeen, ja
sit tuli päiväperhosen synttärit ja se viikko kun koulussa oli
kansainvälisyysviikko, ja vaatebileet, ja se kun piti hoitaa
fysioterapianvaraamista ja ravitsemusterapeutin löytämistä ja... sit yhtenä
iltana sängyssä maatessani muistin et mähän en koskaan palannut asiaan.
Aamutohinoissa kirjoitin viestin jossa rehellisesti myönsin unohtaneeni
autuaasti koko jutun. Treffit sovittiin kahvilaan puolimatkan krouviin.
Tiputin tyttäreni
tennistunnille ja ajelin kaupunkiin kahvilaan. Tunnistin tyypin heti, se kun
näytti siinä kahvilan jonossa niin ihanan suomalaiselta. Muistin et broidi
sanoi jo seitsemän vuotta sitten että näytän ihan amerikkalaiselta, ja Stoppan
kassa viritti jutustelua englanniksi. Huolimatta siitä et seisoin siinä
kassalla Marimekon sadetakissa, tai ehkä juuri siksi?
Ollaanko me uusia
sydänystäviä? Tuskin. Mutta tajusin pian istuvani aamukahvilla itseni kanssa.
Sen itsen, sen joka oli vasta muuttanut tänne ja yritti rakentaa itselleen
elämää uuteen maailmaan. Paikassa jossa kaikki on näennäisesti ehkä samanlaista
ja tuttua, mutta kuitenkin erilaista. Nuori nainen, suuren seikkailun alussa.
Täynnä odotusta, intoa ja pelkoakin siitä minkämuotoisena tulevaisuus piirtyy
eteen. Tutkinto kaukaa Suomesta, on tutkinto kaukaa Suomesta. Ihan samalla
tapaa kuin Suomessa tutkinto tuntemattomasta koulusta jostakin Yhdysvalloista
on just sen tutkinto tuntemattomasta koulusta jostakin tuntemattomasta
paikasta. Mistä saada suosittelijat? Miten päästä alkuun? Mitä tehdä, kenen
kanssa jutella, minne soittaa ja mistä etsiä...
Eka vuosi oli
mennyt käytännön asioihin. Asumiseen, juoksevien asioiden hoitamiseen, kaupan
löytämiseen ja siellä asioimiseen. Miistä lääkäri? Entä lääkkeet? Miten toimii
apteekki tai pankki? Miten maksan laskut, tankkaan auton... Lakanoista lähtien
kaikki on toisenlaista. Kuvittele itsesi tilanteeseen jossa et yhtäkkiä tiedä
miten varataan lääkäri tai mistä voi ostaa ruokaa. Ystäviäkin tarttis löytää,
ja työpaikka ja tulevaisuus. Oon aina ajatellut että on helpompaa olla se
duuniin tuleva puoliso. Se jolla on jo odottamassa työ ja työtoverit. Toisella
puoliskolla on tunneittain tyhjää aikaa ja kysymyksiä vailla vastauksia.
Oli virkistävää
palata alkuun. Muistaa kaikkien näitten vuosien jälkeen ne tunnelmat siitä kun
kaikki oli vielä alussa. Nuori ja innokas – hyvällä tavalla. Lapseton ja koko
elämä edessä. Kiitos aamukahvista! Yhtäkkiä ymmärsin vähän paremmin sitä
ystävää joka sivutoimisesti kotouttaa niitä uusia, vasta muuttaneita...
