Siirry pääsisältöön

kenen äiti sä oot?

Kulunut viikko on mennyt päättäessä vanhaa ja aloittaessa uutta. Olen tavannut ystäviä, tehnyt vapaaehtoistyötä koulussa ja hoitanut niitä juoksevia asioita joiden hoitaminen tulee jatkossa olemaan haasteellisempaa. Tämä on ollut hyvä viikko.

Maanantaina mun piti mennä sinne stylistille. Peruutin tapaamisen käytyäni lempiputiikissani ja rakennettuani uuden vaatevarstoni heidän syksyn mallistostaan. Materiaaleina villaa, pellavaa ja puuvillamodaalia. Yritin kuvata näitä vaatteita, mutta graafisten leikkaustensa ja mun olemattoman vaatekuvaustaidon lopputulos sai uudet ostokset näyttämään lähinnä kierrätyslumpuilta, siis sellaisilta kulahtaneilta, muodottomilta ja ryppyisiltä. Bryn Walker tarjosi selkärangan työvaatteille ja sieltä ostettuja vaatteita täydensin valkoisilla hihattomilla topeilla ja ekaa kertaan seitsemään vuoteen – sukkahousuilla. Edellisen kerran mulla on ollut jalassa sukkikset silloin kun oli edellisen kerran toimistorottana.



Bryn Walker on kalifornialainen suunnittelija joka piirtää graafiset linjat omaavia korkealuokkaisia vaatteita laadukkaista materiaaleista. Brynin malliston vaatteita voi yhdistellä loputtomasti vuodesta ja kaudesta toiseen.

Sit jatkoin meikkiostoksille. Tässäkin pitäydyin lopulta siinä vanhassa ja hyväksi havaitussa, ja täydensin ja laajensin tutuilla tiskeillä. Bobbi Brownilta luomivärit. Smashboxin valikoimista vedenkestävä ripsari, ripsien pohjustusaine ja kajaali. Philosophyn valikoimista meikkivoide, Bare Mineralsilta lämpöä ja puuteria poskille, ja Anastasia Beverly Hillsin kulmageeli. Maailman parhaan huulituotteen poimin Diorilta.



Kävin parturissakin. Joo, en käy kampaajalla. Käyn parturissa ja sanoin parturille että irokeesista pitää luopua kun mun pitää maanantaina olla taas toimistokelpoinen. Vielä pitäis kynnet käydä laittamassa.

Loppuviikosta totesin ettei töihinpaluu ole ainakaan halpaa. Ei ainakaan näin pitkän tauon jälkeen.

Tänään seisoin iltapäivän parinkymmenen tokaluokkalaisen edessä. Opetin niille ympäristöoppia, tai siis käytännössä kasvien tunnistamista ja sitä et erilaiset kasvit viihtyy paitsi erilaisissa ilmastoissa niin myös saman ilmaston sisällä erilaisissa ympäristöissä. Me puhuttiin siitä että on olemassa ikivihreitä puita, lehtipuita, pensaskasveja, ruohokasveja ja yksivuotisia kasveja. Välitunnin jälkeen me käytiin vaihtamassa kaikille kumpparit jalkaan ja lähdettiin metsään katsomaan samaa asiaa käytännöntasolla. Opetin niille myös nyrkkisäännön; ”Leaves of three, let them be. Berries white poisonous sight” myrkkymurattiin ja myrkkysumakkiin kun on parempi olla koskematta. Samalla puhuttiin myös karhunvatukasta ja alaskanvadelmasta jotka saattavat nopealla vilkaisulla muistuttaa edellämainittuja. M sai kouriintuntuvan muistutuksen karhunvatukan piikeistä astuttuaan vahingossa keskelle pensasta. Illalla nypin säärestä piikkejä.



Retken jälkeen kerroin avustaville vanhemmille että tämä oli mun vika keikka ympäristöopinopena. Yksi niistä vapaaehtoisista naisista katsoi mua kysymysmerkin näköisenä, ja jatkoin että olen palaamassa maanantaina töihin. Sen jälkeen sen saman naisen kasvoista saattoi lukea hämmennyksen keskeltä lauseen; ”Mä en tiennyt että te olette köyhiä.” Miksi kukaan menisi töihin vapaaehtoisesti?




Noin keskimäärin muitten naisten asenne on ollut kannustava ja ihailevakin. Moni on kadehtinut avoimesti; ”Kunpa minäkin...” Kertaakaan aiemmin en ole kohdannut sääliä. En ainakaan avoimesti. On kuitenkin olemassa myös se ryhmä naisia jotka ovat ammattikotiäitejä, niitä joiden viikot täyttyvät paitsi vapaaehtoistyöstä koulussa, niin tennistunneista, golfturnauksista ja kauneudenhoidosta. Näillä naisilla käy kotona vähintäänkin siivooja ja puutarhuri, osalla on myös kokki. Yksi näistä kotiäitiyden ammattilaisista tokaisi mulle jo viime jouluna kun me puhuttiin tulevaisuudesta ja siitä että olin palannut takaisin lasten luo; ”Sulla kuitenkin on ammatti. Ihan oikea ammatti ja useampikin. Mä olen aina ollut puoliso ja äiti.” Edelleen täältä löytyy myös valtavasti naisia, joiden ainoa syy mennä yliopistoon on ollut löytää sieltä puoliso, ja sen myötä elämä vaimona ja äitinä.

Toisesta äärilaidasta löytyy sitten ne uraäidit. Ne jotka olisivat voineet jäädä kotiin kasvattamaan lapsiaan, mutta palasivat töihin jo ennen lakisääteisen äitiysloman päättymistä. Niitä, joiden kotona on lastenhoitaja – nanny – sillä aikaa kun äiti on johtaja-lääkäri-juristi ja piinkova ammattilainen, oman maailmansa legenda. Tässä perheessä isä ja äiti riitelevät siitä kumpi saa lähteä työmatkalle ja kumman on pakko mennä kotiin vapauttamaan se nanny. Lomamatkoille otetaan nanny mukaan, jotta vanhemmatkin saavat lomailla. Lapset harrastaa – nannyn kanssa. Lapset leikkii – nannyn kanssa. Lapset syö – nannyn kanssa. Lapset menee nukkumaan – nannyn kanssa. Viikonloppuisin isällä ja äidillä on kiire. Nanny hoitaa lapset usein silloinkin.


Kumpikin esimerkki on arkipäivää. Tunnen naisia kummastakin ryhmästä, ja samalla sen koko kirjon siltä väliltä. Tunnen senkin äidin joka tekee töitä koska on pakko. On tutkimuksia joissa sanotaan että työtä tekevien äitien lapsista kasvaa ne tasapainoisimmat lapset. Sitten on niitä tutkimuksia joissa tulos on päinvastainen. Itse uskon että pieni lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen lähelleen, ja joskus se turvallinen aikuinen voi kai olla myös se nanny. Ennen kaikkea lapsi tarvitsee ympärilleen vanhemman joka on sinut itsensä kanssa, olkoon se sitten uraäiti, ammattiäiti tai jotakin siltä väliltä. 




Kommentit

  1. Kiinnostava kirjoitus!

    Jotenkin vaan tuo "totaali-nanny-juttu" kuulostaa hieman ahdistavalta ja surulliselta. Siis silloin, jos äitiys ja isyys on lähes kokonaan ulkoistettu nannylle...jos yhteistä aikaa lasten kanssa ei ole juuri ollenkaan.

    Suomessa sellainen lienee harvinaisempaa kuin USA:ssa, mutta luulisi täälläkin joitakin sellaisiakin tapauksia olevan.

    Kun nuorempana asuin Espoon West Endissä, tutustuin lastenhoitajaan, jonka perään lapset itkivät tämän lähtiessä kotiinsa. Talossa oli kahdessa vuorossa lastenhoitajat. Perhe oli tosi rikas, mutta äiti oli jonkinsortin alkoholiongelmainen ja ei juurikaan hoitanut lapsiaan. Isä oli paljon töissä. Se yksi lastenhoitaja oli lasten rakkain ja tärkein ihminen. Siltä ainakin vaikutti.

    Nuori lastenhoitaja sitten kertoili jonkun verran perheen menosta hiekkalaatikolla istuessamme. Ei varmaan olisi saanut... vieläkin selkäpiitä karmii se tilanne ja niitten suloisten pikkupoikien kiintymys lastenhoitajaan, joka saattoi tietenkin hävitä milloin tahansa poikien elämästä. Usein olen miettinyt mitenköhän poikien kävi, kasvoivatkohan tasapainoisiksi aikuisiksi ja onnellisiksi. Toivottavasti kaikesta huolimatta.

    Entinen espoolainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman äitiyden näkökulmasta mun on vaikeeta ymmärtää niitä perheitä joissa nannyllä on vanhemman rooli, mutta kai siinäkin joku logiikka on. Niinhän se on väistämättä että kun lastenhoitajalla on pääasiallinen vastuu lapsista vanhemman sijasta, tulee lastenhoitajasta käytännössä lapsen silmissä se vanhempi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi