Siirry pääsisältöön

auringonkukkametsä

Ja sitten Songda meni pohjoisesta ohitse. Meillä taisi tuulenpuuska heiluttaa pihan heiniä kahdesti, mutta niin vähän ettei edes liesituulettimen venttiili kolissut. Tuntuu jotenkin kieroutuneelta olla pettynyt siitä ettei tullutkaan suurta tuhotulvaa. Asiasta piparkakkuun. Songda tuli ja meni eikä tullutkaan.



Mutta lauma. Se lauma joka kasvaa suomenkielisten vanhempien perheessä puhumatta suomea. Kielikysymys nousee pinnalle aina säännöllisesti. Se nousee pinnalle sillä jokainen vähänkään koulutetumpi henkilö tietää että useamman kielen puhuminen on etu eikä haitta ja että lapselle on valtava rikkaus kasvaa monikielisessä ympäristössä. Hämmennys ja kysymykset on siis vähintäänkin oikeutettuja. Miksi teidän lapset ei puhu suomea? Puhutteko te kuitenkin keskenänne suomea? Miten ihmeessä se ei tartu niihin?

Mä vastaan aina että se on pitkä tarina. Koska vastaus ei ole helppo, tai lyhyt tai yksinkertainen. Sen ei pitänyt olla niin. Meidän lapsista piti kasvaa kaksikielisiä, itseasiassa mulla oli pieni haave siitä että niistä tulis edes vähän kolmikielisiä ja että ne puhuis edes vähän mun toista kieltä – ruotsia. Mutta toisin kävi, meidän lasten tunnekieli, äidinkieli ja sydämenkieli on englanti.

Yhtälailla olen monesti kuullut kuinka on vain vanhemman laiskuutta jos lapsesta ei kasvakaan monikielinen. Kuinka kaikki on kiinni vain omasta halusta ja jaksamisesta. Jossakin vaiheessa lopetin näihin keskusteluihin osallistumisen. Jos asiat vaan oliskin näin helppoja, yksinkertaisia ja mustavalkoisia. 

Mutta viimeisten kuukausien aikana meillä on herännyt kiinnostus. Kasvava ärtymys siihen ettei ne ymmärrä mistä me aikuiset puhutaan keskenämme, tai ettei ne tiedä mistä mä puhun Fredden kanssa puhelimessa. Tättis toistelee lauseita ja yrittää arvailla mitä ne tarkoittaa. Kentsu heittelee ilmaan arvauksia ja kyselee mitä mikäkin on – suomeksi. Kentsu kysyy voinko opettaa sille suomea ja minä vastaan että tietenkin. 

Yhtenä viikonloppuaamuna me käydään keskustelua suomenkielen sanojen samankaltaisuudesta; puro – puru – puuro – poro – kuru – kuuro. Kukka – kukki – pukki – joulupukki... Mikä on pukki? No se on poikavuohi. Onko Fredde siis pukki? Hmmm... no, ei. Niin ei sovi sanoa. Miksi ei? No, kun... se nyt on vaan rumasti sanottu suomeksi. Ai! Mamma, miksi sanoit ”hyvä”? Mitä se tarkoittaa? Sen ne kyllä tietää mitä perkeleet pitää sisällään, koska kun mutsilta palaa päreet lentelee meillä ihan rehelliset suomalaiset ärräpäät.


Kirjahyllyt on tyhjennetty ruokapöydälle uuden lattian asennusta varten. Tättis lukee kirjojen nimiä: ”Hiiriä ja Ihmisiä” ”Auringonkukkametsä – kukkametsä” – mitä ne tarkoittaa? Nykäisen Freddeä hihasta, onko se huomannut että tyttö lukee suomea foneettisesti oikein... Se jatkaa; ”Vettä vain” ”Suomalaisten arvot” ”Elämäni poikana” – käännän sille nimiä englanniksi ja olen haltioissani siitä että se oikeesti kykenee lukemaan suomea. Olen juuri saanut sunnuntaiaamun lottovoiton. Mua ei yhtään haittaa ettei se ymmärrä mitä se lukee, mutta foneettisesti suomenkieli on niin erilaista ja se että se sujuvasti lukee suomea ääneen kertoo mulle että siemen on olemassa – siellä jossakin, kuitenkin. 

Tämän hurjemmaksi se ei mennyt

Kommentit

  1. Toihan on ihan mahtava juttu! Sehän on kaikista parasta että kiinnostus kieleen tulee lapsilta itseltään. Ja kuinka mukavaa jos teille voikin nyt kehittyä perheen yhteinen "salakieli" :) teidän lapset on kuitenkin vielä niin pieniä, että suomi saattaa tarttua niihin vielä ihan mukavasti. Pienikin vanhempien äidinkielen osaaminen voi olla tosi tärkeä juttu teidän lasten identiteetissä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ihan jaksa uskoa että koskaan päästäis siihen saakka että kolmikko puhuisi sujuvasti suomea, mutta jo se että kiinnostus on herännyt ja meillä toistellaan ja kysellään sanoja on ihan mahtavaa.

      Suomenkieli ja suomalaisuus ovat ihan varmasti jo nyt osa meidän lasten identiteettiä :)

      Poista
  2. Veikkaan että kaikilla lapsillanne on suomen kielen rytmi sisällään, vaikka he eivät sitä käytä tai ymmärrä. Ja voisin kuvitella, että arkifraasit - sellaiset "huomenta" /"hyvää yötä" ja vastaavat tarttuisivat aika nopeasti käyttöön, vaikka suomesta ei koskaan tulisikaan käyttökieltä.

    Omassa lapsuudessani vanhemmat tekivät päätöksen kasvattaa meistä yksikielisiä - se oli sitä aikaa. Silti äidin äidinkieli, vaikkei sitä ole koskaan minulle puhuttu, enkä sitä koulutasoa enempää osaa - on minulle omalla tavallaan koti. Se ei ole tunnekieli, ei kotikieli, eikä äidinkieli, mutta se on silti koti, tunne ja äiti. Ja sellaisenaan tärkeä.

    Samalla tavalla taitaa olla nyt omien lasteni ulkomaanserkkujen kanssa. Heidän tilanteensa on vähän samantapainen kuin teillä, kotimaan kielestä on tullut ykköskieli, vaikka vanhemmat keskenään käyttävätkin vain suomea, ja itse asiassa puhuvat lastenkin kanssa sitä. Lapsille suomi ei kuitenkaan ole käyttökieli, millään tavalla. Luulen silti, että heissäkin elää suomen poljento: "kiitos fra ruoka", sanoi toinen heistä meillä vieraillessaan.

    Kieli voi olla merkityksellinen vaikka se ei olekaan aktiivinen. Siihen voi olla erityissuhde.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen niin samaa mieltä sun kanssa, ja meillä on jo nyt olemassa niitä fraaseja joita kaikki käyttää. Huomenna aamulla me ajetaan rannikolle "lomataloon". Jouluna tulee "joulupukki" ja ikkunasta kurkkii meilläkin "tonttu". Kaikki sanoo sujuvasti "hyvää yötä"...

      Eilen keskusteltiin päivällispöydässä siitä mikä on kirjake lihassa ja kaikki opetteli sanan rytmiä kit-ja-ke.

      Mä uskon että suomenkieli on osa niitä jo nyt, ilman sen kummempaa opettamista. Uteliaisuutta on ihanaa ruokkia nyt kun kiinnostusta on.

      Suomenkieli on kaikissa ulkosuomalaisissa perheissä haaste. Niissäkin joissa ei ole kielenkehityksen ongelmia ja ympäristön kielestä tahtoo väkisinkin tulla se vahvempi kieli vaikka kuinka taistelisi vastaan.

      Poista
  3. Ihana kuulla ja samaa mieltä kuin muut edellä! Onneksi nykyisin tunnistetaan ja tunnustetaan kaksi- ja monikielisyydeksi muutakin kuin täydellinen, tasavahva vauvasta asti osaaminen. Kielitaitoon kuuluu niin paljon muutakin kuin se, että osaa puhua kahta/useampaa kieltä. Ja jos ajatellaan aivojen kehitystä, niin pelkkä kahdelle tai useammalle kielelle+kulttuurille altistuminen tuo jo mukanaan ne suurimmat monikielisyyden hyödyt, ei niinkään kielen osaaminen tietyllä tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä! Meillä muuten Kentsun luokassa tervehditään aamuisin kaikkia oppilaita aina kaikkien omalla kielellä, huomenta siis sanotaan kiinaksi, hindiksi, kreikaksi, puolaksi, venäjäksi, suomeksi, koreaksi, swahiliksi, japaniksi, portugaliksi, englanniksi...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi