Siirry pääsisältöön

takinkääntäjän tarina


Jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön... Nyt sekin päivä on sitten nähty. Mörökölli tuli ja vei. Takki käännetty ja sanat syöty. Takin on tosin joutunut kääntämään aika moni muukin. Sillä vastoin kaikkea järkeä ja kaikkien odotuksia on meillä marraskuun kahdeksantena vaalit, ja vaaleissa ehdokkaana melko huono ja totaalisen mahdoton ehdokas. Tuntuu siltä että useimmat äänestää enneminkin jotakin vastaan kuin jonkun puolesta. Meillä on edessä sangen poikkeukselliset vaalit ja monella on oikeasti ja aidosti pelko persiissä – mitä jos se voittaa kuitenkin?



Viimeksi vartti sitten juttelin omalla kuistillani naapurin frouvan kanssa. Valkoinen kristitty. Kotoisin keskilännestä, konservatiivisen kasvatuksen saanut. Nainen, joka ensimmäistä kertaa elämässään äänestää demokraattia. Mun eka kerta oli taannoin, kun äänestin Pekka Haavistoa. Siihen saakka olin aina ja uskollisesti pitäytynyt konservatiiveissa. Mutta et oikeesti pitäis äänestää täysin tärähtänyttä sosiopaattia. Tyyppiä joka käyttäytyy julkisesti kuin uhmaikäinen, jolla ei ole aavistustakaan faktoista ja joka perustaa koko kampanjansa vastustajan mollaamiseen sen sijaan että rakentais itselleen oman kampanjan. Siihen ei musta, eikä monesta muustakaan ole.

Harva uskoi että oltaisiin oikeasti tässä. Yleinen konsensus oli että ilmiö olis ohimenevä ja että loppupeleissä oltais kuitenkin saatu ihan oikeat vaalit. En itsekään uskonut että Trumpin esitys kantaisi loppuun asti. En oikeasti uskonut että se valittais ehdokkaaksi, ajattelin että kunhan uhoaa. On kuvaavaa ettei yksikään Yhdysvaltain elossa olevista presidenteistä tue Trumpia. Kaksi niistä on kuitenkin maan tunnetuimmasta republikaaniperheestä, Bush Sr ja Bush Jr. Kumpikin on julkisesti asettunut Hillaryn taakse. Että sellainenkin päivä on nyt nähty, että Bushin perhe antaa äänensä demokraateille, se kuvastaa näitä käsillä olevia vaaleja ja kertoo tilanteesta paljon enemmän kuin moni muu asia.


On meilläkin se yksi naapuri jonka pihalla törröttää  Trump kyltti. Kentsu sitä katseli siinä luurankojen ja hämähäkinseittien seassa, ja kysyi et onko se osa Halloween koristelua. Meillä oli Fredden kanssa pokassa pitelemistä. Laumalle tuntuu olevan sanomattakin selvää että me molemmat äänestetään Hillaryä. 




Kommentit

  1. Olen seurannut (ensimmäistä kertaa elämässäni, koska en ole kiinnostunut politiikasta) USA:n pressanvaaleja suurella mielenkiinnolla. Nyt mielenkiinto nousi vielä korkeammalle, kun Wikileaks paljasti, että Hillary on todistetusti pedofiili ja maanpetturi (myynyt valtion salaisuuksia ulkomaille, mm. Saudeihin).

    Tiedän, että blogisi ei ole poliittinen enkä kaipaakaan sellaista näkökantaa. Haluaisin tietää, miten nämä uutiset ovat levinneet siellä tavallisten ihmisten keskuudessa ja millaiset tunnelmat ovat. Vai ovatko ihmiset edes niin poliittisesti valveutuneita, että he tietäisivät näistä skandaaleista? Mitä mieltä on keskiverto John/Jane Doe?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin tietenkin puhua vain omasta lähipiiristäni - naapurusto, ystävät, työtoverit jne. Mutta yleinen kutina on että kaikki on lopen kyllästyneitä tähän touhuun.

      Samaan aikaan kun HRC paljastuu pedofiiliksi, maanpetturiksi ja rahan kavaltajaksi, paljastuu että Donald Trump on raiskannut 13 vuotiaan, ei ole koskaan maksanut verojaan. Sehän tiedetään että Hillary on sotahullu ja Donald täysi sekopää.

      Yleinen konsensus lienee ettei kumpikaan ehdokkaista ole millään tavalla hyvä, lähinnä kai yritetään valita vähemmän huonoa. Moni seisoo HRC:n takana siinä toivossa ettei tämä ainakaan palauta maata takaisin henkariabortteihin ja kriminalisoi homoseksuaalisuutta.

      Loppupeleissä kai aika harva on sitä mieltä että jompikumpi kandidaateista on oikeasti hyvä tai pätevä johtamaan tätä maata, kunhan nyt näistä seuraavasta neljästä vuodesta jotenkin selvittäisiin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän