Yö meni
valvoessa... kaikki muut siis nukkui ja minä valvoin, enkä edes tiedä miksi...
no ehtipähän ajatella ja miettiä ja pohtia... ja aamulla kun liian lyhyiden
unien jälkeen herää, on ne ajatukset taas tiessään...
No ainakin pohdin
taas mutsia tai ehkä enneminkin meidän erilaista äitiyttä noin yleisemminkin. Kun mä synnyin,
mutsi oli huikeat 22-vuotta ja kun broidi syntyi se oli arvokkaat 34. M:n
syntyessä mä olin 36, T:n syntyessä 37 ja poikien syntyessä 38. Meidän lapset
on kaikki olleet haluttuja, rakastettuja, suunniteltuja ja ihan lääkärissä
tehtyjä. Ei niin ettei mua olis haluttu, mutta kovin syvällisen harkinnan tulos
mä en ollut.
Mitä sillä on
sitten väliä? No, tästä yhtälöstä mulle tulee mieleen erilaisia avoimia
kysymyksiä...
- Minkälainen
äiti mä olisin itse ollut jos olisin saanut M:n niukun naukin parikymppisenä?
Sitä ei kukaan tiedä, mutta mä uskon että oli koko meidän perheen – niin lasten
kuin meidän vanhempien – kannalta parempi
että oltiin
patavanhojakypsemmässä iässä. Näin huolimatta siitä että L:n mielestä kaikki yli 35-vuotiaat pitäis kastroida ettei ne vaan erehdy tekemää lapsia niin vanhana. - Johtuuko se suuri ero mun ja broidin kokemuksissa siitä 12 vuodesta vai jostakin muusta? Onhan 22-vuotias nyt kuitenkin aika lapsi vielä, ainakin useimmat ihmiset – ei kaikki. JA on eri asia hankkiiko ne lapset silloin parikymppisenä suunnitellusti ja harkinnan päätteeksi vai oho-hups-nyt mä oonkin raskaana-tyyppisesti. Broidi oli kuitenkin käsittääkseni ihan suunniteltu tapaus.
- Suhtautuuko mutsi muhun kuin idioottiin, korostaen omaa pohjatonta elämänkokemustaan siksi että se itse oli hukassa ja 20+ silloin kun mä synnyin ja siten tavallaan projisoi niitä omia sen aikaisia tunteitaan ja epävarmuutaan meidän tilanteeseen? Sillä ajattelumallillahan olis ihan loogista että se on sitä mieltä et me tarvitaan koko ajan ihan kauheesti neuvoja ja apua ja... Ja vastaavasti kun mä kuitenkin kohta täytän 41, mä itse uskon pärjääväni näitten kanssa ihan omin avuin perus maalaisjärjellä ja näiden meitä ympäröivien ammattilaisten tukemana.
Meillä on melkein sama tilanne. Mutsi oli 22, kun mä synnyin ja mä olin 31, kun neiti syntyi. Ja oltiin erilaisissa elämäntilanteissa koulutuksen ym. osalta. Ja aina koulussa mietin, et kun muiden vanhemmat täytti 60 ja mun oli hädintuskin 50. Mutta ne onkin sukujensa ekoja ylioppilaita, kavereiden vanhemmat oli käyneet korkeakoulun siihen päälle;)
VastaaPoistaJa mun on pakko myöntää, että syy siihen, että lapsilla on se vajaa kolme vuotta ikäeroa on se, että mulla ja mun veljellä on 1v4kk ikäero. Mä en vaan halunnut samaa omille lapsille, mutta kaikkeahan ei voi itse päättää, kun pojilla on sit minuutti eroa:D Musta tuntuu, että oon ollut "selviytyjä" urhea esikoinen, aina apuna muille, hyvä koulussa jne jne. Ja jotenkin koitan omalle tytölleni opettaa, että hän saa olla juuri sellainen kun on (vaikka kyllä mä vaadin paljon). Mutta en halua kasvattaa samanlaista (piilo)kilttiä nuorta naista jollainen itse olin. Mä haluaisin puhua ja olla avoin niin tytön kuin poikainkin kanssa. En mä oikein tiedä mitä koitan sanoa, mutta onneksi sä oot se, jolla on sana hallussa:)
Oi, kyllä mä ymmärrän mitä sä yrität sanoa tai sanotkin... mä oon itse myös kasvanut pärjäämään ja pitämään suuni kiinni etten vaan olis vaivaksi kellekään ja yritän NIIN opettaa noille omilleni että saa pitää meteliä itsestää ja ettei aina oo pakko vaan pärjätä ja...
PoistaPalaan 'vähän' jälkijunassa, kun olen miettinyt tätä. Ja tarvin näppiksen, jotta saan ajatuksiani jotenkin sanoiksi...
PoistaIkä on yks juttu, mutta mulle tuli pari muutakin mieleen, mitkä mun mielestä selittää aika paljon.
Ensimmäinen lapsi taitaa aina olla vähän 'harjoituskappale'. Näin mä ajattelen. Ja varsinkin jos jää ainoaksi tai on pitkään ainokainen, niin suhde vanhempiin on jotain ihan muuta, kuin vaikka monikoilla tai sisaruksilla noin muuten. Ekalta saatetaan vaatia enemmän. Kohdistaa odotuksia. Ja vielä aikuisenakin olettaa, että ikä tuo mukanaan jotain, kenties luonteen jaloutta ;)
Meidän perhetuttu pappi sanoi esikoisen kastejuhlassa mulle, että on äidille suuri siunaus, että esikoinen on tyttö. Näin olen itse äitinä ajatellut ja kokenutkin. Hän vielä sanoi, että tyttö ymmärtää äidin tunteita ja kenties auttaa. Niinpä! - tajusin jokin aika sitten. Siunaus _äidille_, mutta tyttärelle voi olla ja on liikaa kantaa äidinkin tunteita tai nimenomaisesti kokea olevansa 'apulainen'.
Toiseksi mä ajattelen vahvasti niin, että lapsen koti on nimenomaan vanhempien hyvässä ja rakastavassa keskinäisessä suhteessa. Ja joskus voi olla eduksi, että vanhemmat on kerenneet tarpeeksi vahvasti kiintyä ja sitoutua, jotta suhde oikeasti kestää lapsenkin ja ettei vaimo muutu 'vain' äidiksi.
Teillä on nuoret äidit! Mun omani on saanut meidät +-40 iässä.
m
Miten fiksuja ja viisaita ja ihania sanoja m ja viisaasti puhui pappikin.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEdit.
VastaaPoistaKiinnostavaa. Minä olin 21-vee kun esikoinen syntyi ja 35-vee kun kuopukset syntyivät. Parikymppisenä sitä ehkä projisoi paljon enemmän lapsuuttaan omiin lapsiinsa ja käsittelee sitä heidän kauttaan, näin kolmikymppisenä on jo muuta elämää takana. Parikymppisenä oma elämä ja identiteetti on myös vielä hakusessa, ja sitä ehkä äitinä ottaa enemmän ulkopuolisia malleja itseensä. Näin vanhempana on oppinut hyväksymään itsensä (ja lapsensa?) sellaisena kuin ovat.
Nuorena saatuja lapsiaan saattaa myös syyllistää enemmän menetetyistä mahdollisuuksista, olkoon totta vai ei.
No, kaikesta sekoilustani huolimatta olen onnellinen että olen onnistunut kasvattamaan tyttärestäni tietoisesti avoimempaa ja perusturvallisempaa kuin itse olin, ja että hän vieläkin teininä tulee halaamaan minua (lapsuusperheessä tunteita ei noin vain osoitettu). Eihän kaikki kasvatusperiaatteet suinkaan aina onnistu ja persoonallisuutemme on se mikä se on, mutta on lohduttavaa että kaikkien asioiden ei tarvitse toistua sukupolvien ketjussa.
Totta, en ajatellutkaan mutta sähän oot tosiaan kokeillut molemmat vaihtarit :D Mielenkiintoista pohdintaa siitä vinkkelistä...
PoistaMulla vähän sama kuin Melinalla. Siis 20+ ja 30+ saatu lapset. Itse mä esikoisen ollessa pieni pidin omia vanhempiani vielä kovin erehtymättöminä, vaikka kuvittelinkin heistä kovin jo itsenäistyneeni... Vasta tässä 30+ vaiheessa aloin tarkastella, miten ja miksi olen tietynlainen äiti. Sama tuo hyväksymisen kokemus, mikä Melinallakin. Ja tavallaan suostuminen siihen, että kyllä nuo lapset minuakin kasvattaa, onneksi.
PoistaOn jännä, miten lähellä neljääkymppiä alkaa työstää jotain lapsuudenjuttujakin, joihin ei olisi kuvitellut enää palaavansa ajatuksissaan.
m