Siirry pääsisältöön

paketti ja sen kaveri


Joulu, joulu, joulu... iki-ihana joulu.

Tää tapa avata lahjat vasta jouluaamuna oli ehkä parasta mitä ollaan koskaan kokeiltu. Saatiin mukava ja stressitön jouluaatto, ihana aattoillan ateria ilman sitä kohta avataan lahjat sähläystä. Lasten nukahdettua kannettiin lahjat kuusen alle ja syötiin kahdestaan lohi- ja kinkkuleipiä.


Tänään availtiin lahjat heti ensimmäiseks ja lasten tapellessa leikkiessä mä laitoin meille aamiaiseksi pannareita ja pekonia ja munia ja appelsiineja ja... L avas pullon skumppaa ja teki mimosat. Iltapäivällä – sitten kun siltä tuntuu - syödään kala-ateria. Graavilohta, savulohta, sillejä, täytettyjä munia, crabcakes...




Huomenna Tapaninpäivän päivälliselle poikien kummeille. Torstaina tulee lastenvahti ja saadaan päivä kahdestaan.

On oikeesti vähän pelottavaa kun lapsi on niin vähään tyytyväinen. Siis pelottavaa koska se ei ole ollut mikään kasvatuksellinen tavoite tai perheen yleinen ideologia. M ei vaan koskaan ole halunnut mitään. Kun siltä kysyttiin mitä se haluu joululahjaks se vastas et Santa kyllä tietää mitä hän tarvitsee. Ei siis listoja ja toiveita ja aneluita. Eilen aamulla kun ne avas joulusukat, ja niissä oli karkin lisäks tarroja ja pikkuautot, M luuli et tässä se nyt oli ja huudahti onnellisena ”This is just what I wanted!” - ystävät ympärillä kertoo miten niitten saman ikäiset on jo osanneet toivoa vaikka mitä.

Mun mutsi tais ylittää itsensä. On yksi asia pitää mua elämänsä suurimpana epäonnistumisena ja valtaisana pettymyksenä. Mutta se, ettei se toivottanut omille lapsenlapsilleen edes hyvää joulua, ei korttia, ei sähköpostia ei mitään... on säälittävää. Jos tarkoitus ja tavoite oli pahottaa mun mieli niin on pakko myöntää että täydet pisteet tuli, onnistui yli kaikkien odotusten. Miten selitetään lapsille ettei niitten toinen isoäiti - mun äiti - halua tutustua heihin, ei halua tuntea heitä, ei halua olla osa heidän elämäänsä. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän