paketti ja sen kaveri

Joulu, joulu, joulu... iki-ihana joulu.

Tää tapa avata lahjat vasta jouluaamuna oli ehkä parasta mitä ollaan koskaan kokeiltu. Saatiin mukava ja stressitön jouluaatto, ihana aattoillan ateria ilman sitä kohta avataan lahjat sähläystä. Lasten nukahdettua kannettiin lahjat kuusen alle ja syötiin kahdestaan lohi- ja kinkkuleipiä.

Tänään availtiin lahjat heti ensimmäiseks ja lasten tapellessa leikkiessä mä laitoin meille aamiaiseksi pannareita ja pekonia ja munia ja appelsiineja ja... L avas pullon skumppaa ja teki mimosat. Iltapäivällä – sitten kun siltä tuntuu - syödään kala-ateria. Graavilohta, savulohta, sillejä, täytettyjä munia, crabcakes...

Huomenna Tapaninpäivän päivälliselle poikien kummeille. Torstaina tulee lastenvahti ja saadaan päivä kahdestaan.

On oikeesti vähän pelottavaa kun lapsi on niin vähään tyytyväinen. Siis pelottavaa koska se ei ole ollut mikään kasvatuksellinen tavoite tai perheen yleinen ideologia. M ei vaan koskaan ole halunnut mitään. Kun siltä kysyttiin mitä se haluu joululahjaks se vastas et Santa kyllä tietää mitä hän tarvitsee. Ei siis listoja ja toiveita ja aneluita. Eilen aamulla kun ne avas joulusukat, ja niissä oli karkin lisäks tarroja ja pikkuautot, M luuli et tässä se nyt oli ja huudahti onnellisena ”This is just what I wanted!” - ystävät ympärillä kertoo miten niitten saman ikäiset on jo osanneet toivoa vaikka mitä.

Mun mutsi tais ylittää itsensä. On yksi asia pitää mua elämänsä suurimpana epäonnistumisena ja valtaisana pettymyksenä. Mutta se, ettei se toivottanut omille lapsenlapsilleen edes hyvää joulua, ei korttia, ei sähköpostia ei mitään... on säälittävää. Jos tarkoitus ja tavoite oli pahottaa mun mieli niin on pakko myöntää että täydet pisteet tuli, onnistui yli kaikkien odotusten. Miten selitetään lapsille ettei niitten toinen isoäiti - mun äiti - halua tutustua heihin, ei halua tuntea heitä, ei halua olla osa heidän elämäänsä.