torstai 25. lokakuuta 2012

pitää olla itsekkäämpi, pitää olla itsekkäämpi, pitää...


Mä muistan lapsuudesta mutsin - ”hermoromahdukset” – kun se istui kylppärissä itkemässä ja mua pelotti. Eihän mulla kai mitään varsinaista syytä aihetta ollut siihen pelkoon, mutta silti aikuisen romahdus on rumaa ja lapsen silimissä pelottavaakin katseltavaa. Aikuisen kuuluu olla vahva ja jos aikuiset itkee on lapsen silmissä tosihätä. Mun onneni on että autistit ei prosessoi tunteita niin kuin me muut ja ne ohittaa toisen hädän olankohautuksella... M pelkää kojootteja ja sijaisopea ja tulipaloa, ei mun hermoromahdusta. Pojat on niin pieniä ettei ne tajua niin kauan kuin mä ymmärrän kyynelten läpi hymyillä, ottaa syliin ja halata.

Mä yritän välttää näitä ja silti mä aina kerran vuodessa löydän itseni jostakin ulisemasta... viimeksi heinäkuussa 2011. Eilen mä itkin elämän epäoikeudenmukaisuutta. Itkin kaikkea... T:n kuolemaa, M:n autismia, keuhkoveritulppaa, rotanmyrkkyä, väsymystä, äitisuhdetta... Itku puhdistaa ja tänään jaksan taas nähdä miten hyvin meidän asiat on. Mun vaan T-Ä-Y-T-Y-Y opetella pitämään parempaa huolta myös itsestäni, ottaa oma tila ja olla rohkeasti, jos ei itsekäs niin ainakin itsekkäämpi.

Teoriassahan tää on helppoa. Ei ole mitään syytä olla menemättä. Lapset kyllä pärjää ilman mua tunnin, kaksi, kolme tai päivän tai kaksi tai vaikka viikon. Ottaa ja lähtee... L pärjää niitten kanssa. Se ei tarvitse ruokia ja ohjeita ja ohjelmaa, tekevät mitä tekevät... Missä ongelma? No siinä että kun toinen tekee töitä 60 tuntia viikossa ei musta ole reilua lykätä sille sen jälkeen seuraavaa työvuoroa kotona, tiedänhän mä miten raskasta näitten kanssa on olla – ja varmasti vielä rankempaa jos ei ole tottunut. Mä aina välillä mietin että tajuaako L että sen työpäivän pidentyessä pitenee myös mun "työpäivä", ja että kolmesta eteenpäin mä katson kelloa ja odotan, odotan että se tulee kotiin ja jos se ei tulekaan on se vähän sama fiilis kuin jos sillä olis jo takki päällä ja kone kassissa ja joku tulis ulko-ovelta sanomaan ettei se voikaan vielä lähteä... On helpompaa olla "ylitöissä" jos sen tietää etukäteen.

Kuitenkin on raskasta rakastaa jos välillä ei saa kaivata, jos välillä ei saa olla poissa niin paljon että ehtii jo miettimään että kunpa olisin siellä... On säälittävää että mun suurin haave on vapaapäivä, yksi ainut päivä... ei viikko tai kaksi tai kolme... En muista että mulla olis koskaan – oikeesti koskaan – ollut ikävä mun lapsia. Kertooko se rakkaudettomuudesta? Välinpitämättömyydestä? Tunneköyhyydestä? Ei, se kertoo vaan siitä että mä olen liian paljon paikalla, läsnä, olemassa... Kokonaan erossa lapsista, siis kaikista kolmesta olen ollut; elokuussa 2011 San Franciscossa (2 vrk), tammikuussa 2012 The Dallesissa (2 vrk), syyskuussa 2012 kotona (24 tuntia) – vain kerran ihan yksin. On aika karua lähteä päivälliselle, kampaajalle, hammaslääkärille tai viikonlopuksi... päälimmäisenä ajatuksena että pian on PAKKO mennä takaisin. 




5 kommenttia:

  1. M pääsen viikonlopuksi köpikseen ja yksi tavoite on että mulle tulis ikävä noita apinoita :) ymmärrän tunteen.

    VastaaPoista
  2. Mulla on sama: just se fiilis, et kohta tää loppuu, kääk! Ja oon potenut siitä myös huonoa omaatuntoa. Ihanaa, etten ole ainoa, josta tuntuu siltä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et tosiaan ole ainoa eikä me varmaan kahdestaan tai kolmestaan olla myöskään yksin...

      Poista
  3. Sama täällä. Mies on pois vähintään kymmenen tuntia joka päivä. Aamupäivät menee nopeesti, mut se, jos ylitöistä saakin tietää vasta joskus päivällä. Nii, se ei ees oo mitenkää harvinaista. Siihen pitäs vaan voida asennoitua heti aamusta, vähintään.

    Just blogien lukuhetki menossa ja edellisen maailmanmatkailuseikkailublogin kohdalla mietin, et vaihtaisinko tunnin tuosta seikkailusta viikkoon kotona. Voisin vaihtaa.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.