Siirry pääsisältöön

Anna ja Felicia


Oletteko seuranneet keskustelua Anna Wahlgren versus Felicia Feldt? Tytär kirjoittaa kirjan lapsuudestaan, äiti kertoo kuinka tyttären valheellinen kirja pilasi hänen elämänsä. En ole lukenut Felicia Feldtin kirjaa. En myöskään ole lukenut Anna Wahlgrenin vastinetta.

Mä luin sen lehtijutun kai maanantaina. Eilen menin Aftonbladetin sivuille ja luin mitä siellä aiheesta on kirjoitettu. Törmäsin Anna Wahlgrenin selkkauksiin myös muiden kanssa. Tottakai kaikki nostetaan tässä vaiheessa esille. Tottakai kirjoitetaan kaikesta mitä käsiin saadaan. Missä on totuus? Valehteliko Felicia? Onko Felicialla ja Annalla vain erilainen käsitys menneistä vuosista? Onko Anna itse unohtanut tapahtuneen, vai haluaako hän ehkä kieltää sen itseltäänkin? Sillä muutettiinko Felician lapsuuden aikana 16 vai 19 kertaa ei loppupeleissä liene merkitystä. Sillä oliko Felician lapsuus ahdistava vai onko Felivcia keksinyt koko stoorin on merkitystä.

Anna Wahlgren on vaikeassa paikassa. Kasvatusguru jonka oma lapsi kirjoittaa kirjan hirviöäidistään. Lehtijutussa hän kertoo Felician tuhonneen hänen elämänsä. Viimeisessä lauseessa hän kuitenkin vakuuttaa rakkauttaan tätä lasta kohtaan joka hänen on julkisesti häpäissyt. Aftonbaldetissa Anna kirjoittaa Felician olevan isänsä uhri. Isänsä aivopesemä ja äitiään vastaan kääntämä, eksyksissä oleva raukka.

Mua oksettaa. Mä luen näitä juttuja, ja koen fyysistä pahoinvointia. Tää kuulostaa niin tutulta. Ihan liian tutulta. Tietämättä kuka teki ja mitä, vai tekikö kukaan yhtään mitään. Tietämättä kertooko kaksi ihmistä saman tarinan eri silmin vai onko toinen tarinoista keksitty ja valheellinen, kirjoitettu tarkoituksena loukata. Tietämättä totuutta mietin mikä on heidän totuutensa ja missä on minun oma totuuteni. Onko sillä merkitystä? No, mun totuudella on mulle merkitystä ja varmasti totuudella on merkitystä myös Felicialle ja Annalle. Miksi muuten lapsi ihan vain omaksi ilokseen haluaisi häpäistä vanhempansa? Rahasta? Kunniasta? Maineesta? Julkisuudesta? Mikään noista vaihtareista ei mun korviin kuulosta kovin uskottavalta. Miksi siis? Miksi?

Anna kertoo Felician tehneen hänestä noidan. Karmaisevan hirviön vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa – tai ehkä ihan vähän, sitä todellisuuspohjaa siis. Anna hämmästelee sitä kuinka kaikki uskovat hänen lastaan eikä kukaan halua kuulla hänen versiotaan tapahtuneesta. Kummastelee kuinka vanhemmalla ei tunnu olevan oikeutta puolustautua. Eikö perinteisesti ole kuitenkin niin että lapsi vaiennetaan. Lapsen todellisuus on epäuskottava, mielikuvituksellinen ja keksitty. Ehkä väärin muistettu tai ymmärretty. Onko kyse siitä ettei lapsen ole soveliasta arvostella oman vanhempansa toimintaa? Pitäisikö se kieltää?

Huomaan miettiväni omaa lapsuutta. Mun äiti väittää että valehtelen. Mun veli väittää että valehtelen. Silti minä väitän puhuvani totta. Kuvittelenko? Olenko todellisuuspakoinen? Minä tiedän puhuvani totta. On vain olemassa äidin sana vasten lapsen sanaa. Kahden ihmisen toisistaan poikkeava näkemys tapahtuneesta.


Kommentit

  1. En ole keskustelua seurannut kuin pintapuolisesti. Annan gurukirjaa selannut joskus. En oikeastaan halua lukea Felician kirjaa - saati perehtyä koko sotkuun sen kummemmin.

    Siitäkin huolimatta, että ei tee mieli pyöriä keississä, olen melkein huomaamattani seissyt saman tien Felician selän takana. Lapsen osa on helppo omia, kun omat vanhemmat ovat olleet mitä ovat - äiti ei muista tai halua muistaa, mitä minä muistan. Faija neuvoi toisia työkseen kasvatusasioissa, kotona se oli lähinnä päissään.

    Minä veikkaan, että F:llä matkassa on katkeruus ja oma totuus. On järkyttävän raskasta kun läheinen saarnaa oppiaan kodin ulkopuolella, mutta seinien sisällä onkin jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on mullakin et jotenkin luonnostaan nojaa tuohon Felician totuuteen kun ei muutakaan osaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi