eka kerta

Mä paljastan teille nyt jotakin mitä en oo kertonut kellekkään muulle. Edes L ei tiedä. En oo uskaltanut kun pelkään et se katsoo mua vinoon. En oo kertonut, kun en oikein itsekään oo ihan vakuuttunut tästä, saati sitten ymmärtänyt mitä menin tekemään. Mä aloitan huomenna poikien kanssa sellaisessa äitien raamatturyhmässä. Mua naurattaa tää ja se kuulostaa must itsestäni täysin absurdilta, minäkö? Jossakin raamattupiirissä? Oikeesti? Jotenkin musta tuntuu etten mä mitenkään kuulu joukkoon ja et se on mulle aivan väärä mesta. Toisaalta. Ne on mukavia naisia ja ne pyysi mua mukaan, ja käynhän mä siellä kirkossakin.

Tää kaikki pohjautuu varmaan tällaiseen jonkinlaiseen sisäiseen murrostilaan ja ennen kaikkea siihen et mun on jotenkin – luterilisen kasvatuksen luterilaisessa kulttuurissa saanena – vaikeeta ymmärtää et ihan tavalliset ihmiset käy kirkossa ja raamatturyhmässä ja... nehän on jotakin hihhuleita ja mä en ole Jeesukseen hurahtanut hihhuli. Ei tavalliset, tavallisia asioita tekevät ja ajattelevat ihmiset tee tällaista... niin mun mielessä ei tee, mutta kuitenkin mä tunnen nää naiset ja ne ON ihan tavallisia ja aivan älyttömän mukavia naisia. Äitejä. Osa käy töissä. Osa on kotona. Ne laittaa ruokaa ja kasvattaa lapsiaan. Siivoaa. Juo illalla lasin viiniä. Ne pukeutuu nätisti, meikkaa ja katsoo saippuaa telkkarista. Ne harrastaa joogaa ja käyttää ehkäisyä. Miksi ihmeessä tää on näin vaikeeta?

Lapsena mun ystävän äiti oli uskossa. Se luki raamattua. Oli kai Helluntailainen tai jotain. Musti sanoi et se on hihhuli. Mä tykkäsin siitä kyllä. Musta se oli mukava. Mutsin serkku on hurahtanut, hihhuli, sekaisin... niin mutsi aina sanoi.

En osaa, enkä kyllä edes halua heittää elämääni jonkun korkeamman voiman käsiin. Tempoilen sellaisessa kummassa ristiriidassa, jossa en oikein tiedä mistä tuun ja mihin meen. Uskominen. Uskossa oleminen. On pelottavia sanoja. Ne liittyy mun päässä johonkin mielenvikaisuuden kaltaiseen tilaan jossa ihminen hymyilee onnellisena ja luottaa vaan siihen et Jumala hoitaa ja itse saa matkustaa.  Tää ristiriita liittyy niihin muutamaan ihmiseen jotka tiedän. Ne jotka viljelee raamatunlauseita kulkiessaan ja siunaa aina naamiksessakin kaiken ja kaikki. Ei kiitos. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Mä olen mä ja en halua ”hurahtaa”.

Miksi sitten meen? Koska kaikessa vastahakoisuudessa ja skeptisyydessä se kiinnostaa mua. Kiinnostaa vaikka en kehtaa edes kellekään kertoa. Mä kun luulen, että ne luulee mun hurahtaneen. Muuttuneen. Tulleen jotenkin laupeammaksi ja toisenlaiseksi. Ehkä tuomitsevan muita tai jotakin. Ne kertoo naapurille tai kaverin kummin kaimalle kuinka sekin käy kirkossa nykyään. Se on varmaan tullut uskoon tai jotakin... Se on hurahtanut.

Katsotaan miltä se tuntuu huomenna. Sen ekan kerran jälkeen. Eka kerta jännittää ihan sairaasti. Mitä jos ne ajattelee et oon huijari? Vääränlainen ja jotenkin valheellinen? Mä kyseenalaistan ja kysyn. Olen skeptinen ja uskon tieteeseen ja taiteeseen ja... mitä mä siellä teen? Silti mä haluan mennä. Se kiinnostaa mua. Voinko mä edelleen olla ihan vaan mä? Voinko jos kuitenkin käyn kirkossa ja raamattupiirissä? Huomaanko yllättäin olevani joku muu?

Add caption