keskiviikko 16. tammikuuta 2013

eka kerta


Mä paljastan teille nyt jotakin mitä en oo kertonut kellekkään muulle. Edes L ei tiedä. En oo uskaltanut kun pelkään et se katsoo mua vinoon. En oo kertonut, kun en oikein itsekään oo ihan vakuuttunut tästä, saati sitten ymmärtänyt mitä menin tekemään. Mä aloitan huomenna poikien kanssa sellaisessa äitien raamatturyhmässä. Mua naurattaa tää ja se kuulostaa must itsestäni täysin absurdilta, minäkö? Jossakin raamattupiirissä? Oikeesti? Jotenkin musta tuntuu etten mä mitenkään kuulu joukkoon ja et se on mulle aivan väärä mesta. Toisaalta. Ne on mukavia naisia ja ne pyysi mua mukaan, ja käynhän mä siellä kirkossakin.

Tää kaikki pohjautuu varmaan tällaiseen jonkinlaiseen sisäiseen murrostilaan ja ennen kaikkea siihen et mun on jotenkin – luterilisen kasvatuksen luterilaisessa kulttuurissa saanena – vaikeeta ymmärtää et ihan tavalliset ihmiset käy kirkossa ja raamatturyhmässä ja... nehän on jotakin hihhuleita ja mä en ole Jeesukseen hurahtanut hihhuli. Ei tavalliset, tavallisia asioita tekevät ja ajattelevat ihmiset tee tällaista... niin mun mielessä ei tee, mutta kuitenkin mä tunnen nää naiset ja ne ON ihan tavallisia ja aivan älyttömän mukavia naisia. Äitejä. Osa käy töissä. Osa on kotona. Ne laittaa ruokaa ja kasvattaa lapsiaan. Siivoaa. Juo illalla lasin viiniä. Ne pukeutuu nätisti, meikkaa ja katsoo saippuaa telkkarista. Ne harrastaa joogaa ja käyttää ehkäisyä. Miksi ihmeessä tää on näin vaikeeta?

Lapsena mun ystävän äiti oli uskossa. Se luki raamattua. Oli kai Helluntailainen tai jotain. Musti sanoi et se on hihhuli. Mä tykkäsin siitä kyllä. Musta se oli mukava. Mutsin serkku on hurahtanut, hihhuli, sekaisin... niin mutsi aina sanoi.

En osaa, enkä kyllä edes halua heittää elämääni jonkun korkeamman voiman käsiin. Tempoilen sellaisessa kummassa ristiriidassa, jossa en oikein tiedä mistä tuun ja mihin meen. Uskominen. Uskossa oleminen. On pelottavia sanoja. Ne liittyy mun päässä johonkin mielenvikaisuuden kaltaiseen tilaan jossa ihminen hymyilee onnellisena ja luottaa vaan siihen et Jumala hoitaa ja itse saa matkustaa.  Tää ristiriita liittyy niihin muutamaan ihmiseen jotka tiedän. Ne jotka viljelee raamatunlauseita kulkiessaan ja siunaa aina naamiksessakin kaiken ja kaikki. Ei kiitos. En ole sellainen. En halua olla sellainen. Mä olen mä ja en halua ”hurahtaa”.

Miksi sitten meen? Koska kaikessa vastahakoisuudessa ja skeptisyydessä se kiinnostaa mua. Kiinnostaa vaikka en kehtaa edes kellekään kertoa. Mä kun luulen, että ne luulee mun hurahtaneen. Muuttuneen. Tulleen jotenkin laupeammaksi ja toisenlaiseksi. Ehkä tuomitsevan muita tai jotakin. Ne kertoo naapurille tai kaverin kummin kaimalle kuinka sekin käy kirkossa nykyään. Se on varmaan tullut uskoon tai jotakin... Se on hurahtanut.

Katsotaan miltä se tuntuu huomenna. Sen ekan kerran jälkeen. Eka kerta jännittää ihan sairaasti. Mitä jos ne ajattelee et oon huijari? Vääränlainen ja jotenkin valheellinen? Mä kyseenalaistan ja kysyn. Olen skeptinen ja uskon tieteeseen ja taiteeseen ja... mitä mä siellä teen? Silti mä haluan mennä. Se kiinnostaa mua. Voinko mä edelleen olla ihan vaan mä? Voinko jos kuitenkin käyn kirkossa ja raamattupiirissä? Huomaanko yllättäin olevani joku muu?


Add caption



10 kommenttia:

  1. Hieno homma! Kerro sitten millaista oli.

    VastaaPoista
  2. Tosi hieno juttu! Ymmärrän niin sun ristiriitaiset fiilarit, olen välillä paininut samanmoisten ajatusten kanssa.

    VastaaPoista
  3. Toihan on hieno homma että meet. Voi uskossa olla hurahtamatta ja elämänsä voi antaa hyvin mielin Jumalan ja Jeesuksen vietäväks.
    Mä annoin elämäni korkeemman voiman vietäväks, enkä oo päivääkää joutunnu katuun. Sentää 50v synnissä ehin olla.

    Ja lopuks, sinne kannattaa mennä ihan omana ittenä, ihan turha jännittää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai se aina vaan jännittää mennä uuteen.

      Poista
  4. Sinähän uskot kuitenkin johonkin. Kyllä. Jokainen meistä.
    JOkuhan meitä kannattaa,joku on päivämme määrännyt.
    Minä en ole määritellyt tuota tahoa itselleni.

    JOtenkin tuntuu,että ainakin tämä itselläni tämä ajatusten lisääntyminen on liittynyt äidin sairauteen,kuolemaan, tuskaan ja kipuun siihen liittyen. Haluun,että joku selventäisi minulle jotain.
    Alkujaan, vaikka miksi?
    Halu uskoa kuolemanjälkeiseen vahvistuu,kun rakkaan menettää. Vaan se voi tarkoittaa uudelleen kohtaamista.
    Vai onko ihminen energiaa,joka on kuitenkin olemassa, aina.

    Vaikeita kysymyksiä, ihana asia pohdittavaksi, rikas ja raikas.
    Ketään meistä ei pahenna kuulla Jumalan sanaa, ja onhan niin,että paljon sieltä isosta kirjasta löytää kun vaan malttaa lukea ja uskoa lukemaansa.
    ''Tee toisille,kuten haluaisit itsellesi tehtävän' - huom. vapaa sanamuoto-
    ''Synnitön heittäköön ensimäisen kiven''

    Mainioita lauseita, joita olen mm.viljellyt lastenkasvatuksessa :-)

    Kuulen mielelläni tästä aiheesta lisää.
    Kiva,kun kehtasit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon välillä miettinyt et tarvisin jonkinlaisen mentorin tässä asiassa :)

      Poista
  5. Mullahan on ne mun muistot vaihtarivuodelta, jolloin kävin sunnuntaisin kirkossa ja kirkkoa ennen sunday schoolissa ja keskiviikkona oli youth group. Musta se oli kivaa (tosin silloin ei ollut naamakirjaa, eikä ees oikein sähköposteja;) mutta keskusteltiin ajankohtaisista aiheista jne.

    Mä uskon, että kaikki uskoo. Johonkin. Aina. Ja jos katsoo teidän ihmeellistä elämää ja kaikkea mitä olette kohdanneet, niin kyllä musta jokin varjelus teitä suojelee. Ja hyvä niin.

    Kerro ihmeessä lisää. Niin ja ihanat hetelmät ja kukkaset ja pöytäliina ja maalatut tuolit. Kunhan mun jouluamaryllis kuukahtaa, niin alkaa munkin piiiiitkä tulppaanikausi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oikeessa oot Sanna. Viisas nainen.

      Poista
  6. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa...(VK 397)sanoista loytyy turvaa ja luottamusta korkeimman voimaan ja johdatukseen!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.