minäkö ilkeä?

Toista yötä portaikossa, tai siis siinä portaiden ylätasanteella... välillä mä mietin et onko kenenkään muun perheessä yhtä käsittämättömiä nukkumissysteemejä. Toisaalta, mitäpä sitä ei tekis että lopulta sais nelivuotiaan nukkumaan omassa sängyssään. Koomisintahan tässä on, että ekat pari vuotta se oli nukkumatta nukkumassa omassa huoneessaan, ensin niin et meistä toinen kuunteli sen huutoa patjalla siinä vieressä ja sen jälkeen niin et rampattiin siellä... sit se siirtyi meidän sänkyyn heräilemään puoleksitoista vuodeksi ja nyt sitä yritetään taas saada takaisin omaan huoneeseen – kukaan älköön siis edes miettikö että tätä se perhepeti saa aikaan kun meillä EI tosiaankaan harrastettu perhepetiä. Kauhulla odottelen koska noi pojat muuttaa meidän sänkyyn, toisaalta ne on aina nukkuneet enemmän kuin valvoneet – siis öisin. M taas... hyvänä yönä se herää kerran tai kaksi, huonona edelleen kymmenen – toissayönä seitsemän. Mutsilla olis varmaan tähän jotain päteviä neuvoja, se kun on sellainen superkasvattaja, sillä on aina elämänkokemuksen tuoma kikkakolmonen kaikkeen. Onhan M:nkin autismi sen mielestä kuviteltua... oikeesti se on hei ihan tavallinen lapsi ja pimeitten vanhempiensa hulluuden takia terapioissa kaikki viikot ja erityisluokalla (mutsi on viimeksi tavannut M:n kun M oli noin 1 1/2v).

Sunnuntai ja kirkkopäivä. Musta on kivaa et M on niin innoissaan menossa pyhäkouluun ja musta on kiva istua siellä kirkossa tunnin verran niin ettei kukaan edellytä multa yhtään mitään, saa vaan istua ja kuunnella ja tähän asti Pastor Ben on jopa puhunut ihan fiksuja, ei oo tullut sitä – ”täältä on päästävä ulos ja nopeesti” –efektiä, niinkin on joskus käynyt. Sitäpaisi kun ajaa kirkosta kotiin tulee sellainen fiilis et on jotenkin hyvä ihminen. Siellä kirkossa istuessani ja Pastor Benia kuunnellessani mietin taas mua ja mutsia... mulle valkeni L:n äidin puheista et mutsi pitää mua ilkeenä, siis oikeesti tosi ilkeenä ja kun mä itse asiaa ajattelen mä en itse saa itsestäni erityisen ilkeetä ja pahansuopaa ihmistä... siis mitenkään... Oonko mä niin sokea itselleni? Jotenkin musta vaan tuntuu et me ei vaan ymmärretä toisiamme – ollenkaan.

Rennosti kuuntelemaan mitä asiaa Jeesuksella on tänään...
Paita -Madewell, housut - Eileen Fisher, kengät - sanita, huivi - mikälie  

M:n sunnuntaieleganssia

Vielä paremmaksi ihminen muuttuu kun heti kotiin päästyään lykkää pojat unille – K on kipee ja sitä nukuttaa myös päivisin – vetää lenkkikamat päälle ja lähtee... juoksemaan, siis oikeesti JUOKSEMAAN! Mä en ole juossut vapaaehtoisesti sen jälkeen kun olin kaksitoista ja siitä on jo aika kauan (28v). Eihän sitä moni varmaan juoksuksi kutsuis, mutta jos molemmat jalat on edes hetken ilmassa niin eikö se silloin ole juoksua? Näin ekalla kerralla 5 minuuttia kävelleen – 5 juosten – 5 kävellen – 10 juosten – loput kävellen... marika ja pinkki on innostaneet mut kokeilemaan ja vähän kummitäti T:kin. Jotta tasoitamme lukijoille tästä aiheutunutta mahdollista ällötystä, todettakoon että kotiin tultuani korkkasin oluen – palkka tehdystä työstä. Nyt on hiki ja hyväolo.

Seuraava operaatio on lihamureke, sunnuntai ja maanantai ruokaa ja ehkä toivottavasti myös tiistai ruokaa... henkisen syksyn myötä iskee myös neulontakärpänen ja talven ohjemistossa on meille torkkupeitto alakertaan, samalla tekniikalla kuin M:n sensorinen peitto... luonnon valkoista ja muita maanläheisiä värejä...

Huominen jännittää, eka koulupäivä! M on puhtaasti innoissaan!!!!