Mutsi on
sairaalassa. Se on saanut kolme sydäriä – kai. Anoppi oli soittanut L:lle ja
kertonut. Mä en tiedä muuta, enkä tiedä haluanko tietääkään... tai, haluan.
Tottakai mä haluan tietää, enemmän kuitenkin siksi et haluan tietää, ei siksi
että olisin kauhusta jäykkänä ja huolesta kankeena. Mulla on ollut jotenkin
kummallinen fiilis siitä saakka kun L soitti. Eniten kai siksi ettei ne uutiset
tunnu oikein miltään. Mutsilla on taipumusta tän kaltaisiin ”mediatapahtumiin”,
istuu sairaalassa ja soittelee koko kaupungin läpi... ” joo, mä oon täällä
sairaalassa!” – ”joo, kolme sydänkohtausta” – ”mmmm... mä en joo tästä
ajatellut kertoa kellekään...” Sydäninfarkti on joo aina vakava asia. Mutta
mutsilla on ollut nyt kymmenen vuoden aikana varmaan ainakin kymmenen infarktia. Ihan niin kuin kaikkeen muuhunkin, niin kyllä näihin infarkteihinkin jossakin vaiheessa jo tottuu, ainakin sivustaseuraajana.
Mullehan on kuitenkin
jo aikaa sit kerrottu et sit kun mutsi kuolee infarktiin numero x+n se on mun
syy, mä tapoin sen – etänä. Ilkeillä ajatuksilla. Paljastan sen kaikista
ilkeimmän ajatuksen, jonka olen tänään salaa ajatellut, pienesti jopa toivonut
että tää olis nyt tässä. Ettei enää tarvitsis miettiä, säätää ja tapella. Ettei
enää tarvitsis käydä läpi turhaa dramatiikkaa, lukea kirjeitä ja kuulla huhuja,
olis vaan hauta ja haudalla kivi. Siellä vois käydä kaipaamassa niitä hyviä
hetkiä ja kauniita muistoja, niitäkin on. Oon miettinyt menisinkö edes
hautajaisiin. Miksi menisin? Kenen takia? Päällimmäinen ajatus on, etten meneja
taka-alalla miete siitä että katuisinko myöhemmin jos en menis. Jäädä tänne ja
surra ennen kaikkea kaikkea sitä mitä olis voinut olla. Sitä mitä en koskaan
saanut. Surra rauhassa sitä mielikuvien unelmaäitiä ja isoäitiä jota mun lapset
ei koskaan saaneet.
Kamalaa,
kauheeta, hirveetä, surullista... mutta tällähän tää koko blogi alkoikin – ei autismilla
ja meidän perhe-elämällä niin kuin oli tarkoitus, ja mikä nyt kuitenkin on varsinainen aihe – vaan mun sikapaskalla ja
totaalisen olemattomalla äitisuhteella.
Toivottavasti kaikki kaikki kääntyy parhain päin, kaikilla asianomaisille. Ja toivottavasti voit tarvittaessa purkaa näitä asioita jonain päivänä jollekin neutraalille taholle. On tosi raskasta olla sekä henkisesti että fyysisesti kaukana, vaikka se tavallaan voi olla helpompaa sinä hetkenä. Ja niinkuin jo itse viittasit, varautua siihen että kun äitisi on lopulta poissa voi suru jota et ensin aavistanutkaan olla voimakkaampi ja hankalampi käsitellä kun oikeastaan suret sitä mitä ei koskaan ollutkaan ja jonka mahdollisuuden kuolema lopulta sulkee pois kokonaan vaikka luulit jo luopuneen toivosta.
VastaaPoistaTietenkin tietoa kaipaa. Ainahan sitä haluaa kuitenkin tietää, mitä läheisille tapahtuu ja millä vakavuusasteella liikutaan - eihän sitä muuten saa omaa suhtautumista/reaktiota/toimintaa/tiesmitä järjestykseen. Ei tietoa tarvita voivotteluun vaan suhtautumiseen.
VastaaPoistaSun syyllistäminen on aivan hirvittävän epäreilua ja väärin - no ihan kuin et tietäisi. Harmillista vaan, että ainakin minä jään syyllisyyksiin ja syyllistyksiin heikkoina hetkinä pyörimään vaikka kuinka selkeästi tiedostaisi, että niissä ei ole mitään mieltä, järkeä tai logiikkaa.
Onneksi ajatuksen tasolla saa tehdä ja miettiä ja maalailla ja testailla vaihtoehtoja mielin määrin. Minä toivoin jo pikkutyttönä, että jotain niin isoa ja pahaa tapahtuisi, että saisi olla kotona rauhassa. Ja vähän myöhemmin tuli kelattua useinkin, että olisi kaikkien kannalta parempi kun faija vihdoin kuolisi. Onko parempi - en ota kantaa.
Nimenomaan niiden mielikuvien ja toiveiden ja pettymysten sureminen on rankinta. Kukapa ei haluaisi, että suhde vanhempiin olisi kunnossa ja toimiva ja lapsilla hyvät ja turvalliset isovanhemmat. Sen puuttuminen on tuskallista ja ahdistavaa ja sitä sietääkin surra.
En osaa vastata näihin. Sellaisen jonlla on vahva side omiin vanhempiinsa on vaikeaa ellei mahdotonta ymmärtää ettei niin aina ole. Mun on vaikeeta ymmärtää sitä, vaikkei mulla ole minkäänlaista suhdetta omiin vanhempiini.
VastaaPoistaLuin yhden ihmisen kirjoitusta oman äitinsä kuolemasta, siitä hetkestä kun tajuaa olevansa omalla tavallaan yksin, ilman omaa emoaan, tietyllä tapaa tuuliajolla tässä maailmassa. Ei enää ole ketään joka tulee ja pelastaa, sitä joka rakastaa ja välittää enemmän kuin kukaan toinen - ikinä. Sillä tavalla kuin vain äiti voi omaansa rakastaa.
Mun hetkeni oli jo kauan sitten, se oivallus siitä ettei ole ketään joka asettaisi mun etuni itsensä ja oman etunsa edelle. Mä tajusin sen syksyllä 1999, sinä iltana kun pyysin apua omaan tuskaani siltä ainoalta ihmiseltä jolta enää siinä tilanteessa osasin pyytää. Tajusin sen siinä hetkessä kun sillä oli kiire, oli sen uuden miehen lapsen synttärit... "puhutaan joskus myöhemmin, mun täytyy nyt mennä..." - mä jäin kadulle itkemään. Sinä iltana ymmärsin ettei sieltä kannata apua kysyä.