parempi näin

Tätä kirjoitusta mä oon miettinyt pitkään. En päiviä, ehkä enneminkin viikkoja tai kuukausia. Oon puntaroinut sitä puolelta jos toiselta. Mennyt itseeni, katsonut peiliin. Oon palannut lähtöruutuun, etsinyt vaikutteita ja näkemyksiä. Kuunnellut muita ja ehkä nyt on lopulta aika. Oon kirjoittanut rehellisesti, provakatiivisesti, ehkä välillä reaktioita metsästellen. Oon kertonut sellaisia asioita itsestäni, joita moni ei ehkä edes halua kuulla. Antanut ystäville ja läheisille sellaisia asioita jotka saa haluamaan laittaa kädet korville tai silmille ja sanoa ”riittää, en halunnut tietää tätä”. Tuleeko seuraavaksi joku ultimate paljastus? Ei. Mä palaan samaan vanhaan ja jauhan sitä vielä vähän, pitkän harkinnan tuloksena. Toivottavasti viimeistä kertaa. Miksi sit just tänään? Koska viimeisten muutaman viikon aikana olen palannut tähän aiheeseen jonkun muun puolesta. Viime viikolla MOPSissa. Edeltävänä sunnuntaina kirkossa, meidän naisten torstairyhmässä, Kaiman puheessa...

Jos itsellä on asiat toisin, ei tätä voi tai tarvitse edes ymmärtää. Mä itse ymmärrän kyllä että se tavallaan on luonnotontakin ja siksi niin hirvittävän vaikeeta. Mä ymmärrän myös ettei mulla oikeastaan ole vaihtoehtoja. Mä olen yrittänyt pitää ovea auki, odottaa ja ymmärtää ja odottaa. Syyllistänyt itseäni, kääntänyt toisenkin posken ties kuinka monetta kertaa, miettinyt olisinko voinut olla toinen, toisenlainen, erilainen, parempi. Mä olen kuitenkin mä. Oman historiani summa. Rikkinäinen ja kaukana täydellisestä. Yhtä aikaa toivon että sä luet ja et lue tätä.

Ehkä se viimeinen kohta oli se viimeviikon MOPS, tarina toisesta äidistä joka teki samanlaisen päätöksen. Teki sen omien lastensa takia. Niin, minäkin. En itseni vaan lasteni. Mun velvollisuuteni äitinä on suojella omiani. Estää niitä menemästä rikki. En tiedä pystynkö estämään, mutta ainakin tähän asiaan voin vaikuttaa. Ei mulla ole aavistustakaan mitä kerron niille sitten kun sen aika tulee ja se tulee, ihan varmasti. Sen aika tulee nopeammin kuin arvaankaan. Me puhuttiin tästä L:n kanssa viime viikonloppuna. Mä haluan ettei meidän enää tarvitse puhua tästä. Hukata siihen energiaa ja velloa sen mukanaan tuomassa pahassa olossa. Me oltiin molemmat samaa mieltä. On aika sulkea yksi ovi.

Mulla ei ole perhettä, tai siis on mulla mun oma perhe, mutta ei sitä perhettä josta olen tullut. Faija on kuollut ja kuopattu eikä siitä koskaan isäksi ollut. Mummi oli mulle äiti. Mä edelleen säilön sen puhelinnumeroa mun puhelimessa, ei niin etten muistais sitä ulkoa elämäni loppuun asti. Sille mä aina soitin ja kerroin niin hyvät kuin huonotkin. Se kävi mua aikanaan sairaalassa katsomassa, toi kukkia ja oli huolissaan. Se rakasti mua ja mä ikävöin sitä edelleen, jokainen päivä. Aina kun jotain isompaa tapahtuu mietin et pitäis soittaa sille. Samoin on jouluna ja pääsiäisena, vappuna ja juhannuksena, lauantaisin... Mun mummi. Mä muistan sen viimeisen puhelun, kuinka kyynelten keskeltä kuiskasin sille että rakastan sitä. Kuinka helvetin itsekäs pitää ihmisen olla että se haluaa pitää äitinsä hengissä vaikka leikkaamalla siltä irti raajat? Minkälainen ihminen ei osaa päästää irti, anna toisen kuolla rauhassa ja kunnialla. Järjestää asianmukaista saattohoitoa?

Äiti. Meidän perheelle sua ei ole olemassa. Äitinä kukaan ei ole täydellinen, kaikki tekee omat virheensä. Sä et koskaan kuitenkaan halunnut edes korjata niitä. L:lle kyllä sanoit et moni asia sun olis pitänyt ehkä tehdä toisin. Mulle sulla ei ollut rohkeutta sitä sanoa. Odotit vaan että mä soitan ja pyydän anteeksi. Pyydän anteeksi mitä? Sitä ettet tullut mun lasten ristiäisiin. Sitä ettet ollut läsnä kun mä sairastuin. Et tullut auttamaan mua ja mun perhettä niiden viikkojen aikana. Et lähettänyt lapsille edes joulukorttia tai vaikka sähköistä joulukorttia. Et tehnyt mitään kun M oli sairaalassa. Mun on vaikeeta uskoa ettet tiennyt siitä. Sun oma tyttäres – anteeksi, tytärpuoli. Sehän ei koskaan ole sen korkeemmalle yltänyt – tietää ja sun paras lapsuudenystävä, mun kummivanhemmat, anoppi... miten sä muka et olis kuullut. En pyydä anteeksi. Sunkaan ei enää tarvitse. Mä en halua että mun lapsillani on sun kaltainen isoäiti.

Kun M syntyi mä ajattelin että ehkä susta olis paremmin isovanhemmaksi kuin äidiksi. Toiset ihmiset vaan on sellaisia. Ne on parempia isovanhempia kuin vanhempia. Mä olin väärässä. Sä olit isovanhempana tasan yhtä surkea kuin äitinä.

Sä sanot nyt et mä olen onneton, masentunut ja vihainen – täynnä vihaa. Ei, en ole. Mun ovi on ollut sulle auki ihan aina. Tänään mä laitan sen kiinni. Me ollaan kaikki onnellisempia ilman sua.